Kohina! Ei tällaista voi olla! Tatu Nenosen ja Samuli Niittymäen Kohina menee äärelle ja ennakoimattomaan. Kohinassa äänisuunnittelija ja näyttelijä – ääni ja ruumis kohtaavat.  Kohina on voimallista tutkimusta siitä, mitä ääni on ja mitä  ääni ja ruumis  voivat esittää: mitä niillä voidaan tehdä ja mitä ne voivat välittää.  Kohinassa mennään sfääreihin, joissa en ole ollut.   

Tyhjän mustan näyttämön täyttää lukuisien erikokoisten kaiuttimien rakennelma. Ajattelen sitä, kuin ihmisissä, maailmassa, tajunnassa, muistoissa, omassatunnossa – missä vain – sijaitsevien äänien konkretisoitumana. Ääni lähtee jostakin, se värähtelee meidän välillämme.

Täydellisessä pimeydessä kuuluu ääni, joka puhuu rakkaalle Bernardolle. Kuulen elintoimintoja ylläpitävän koneen säännöllisen piipitysäänen, pulssin. Tilanne on päässäni selvä. Joku tekee kuolemaa ja sängyn ääressä on toinen. Elämä on aivastus avaruudessa. Ja kun pimeys väistyy, näyttämöllä seisoo yksinäinen hahmo kassi kädessään, tiedän hänen seisovan vilkkaasti liikennöidyn tien ääressä, kuulen, miten autot ajavat ohitse. Hän odottaa, kääntelee päätään, mumisee ajatuksissaan, kaivaa nenäänsä. Välillä liikenteen häly lakkaa, kuuluu variksen raakuntaa. Mies hymisee, katsoo kelloa, tapailee sanoja ja säveltä. Kohtaus päättyy aivastukseen ja pimeyteen.

Teoksen ajan kuluessa kohtaus toistuu yhä uudelleen yhä uusina variaatioina. Odottavaa hahmoa väsyttää, hän haukottelee, kuluttaa aikaansa, koettaa, ovatko avaimet taskussa, tsekkaa kasvin laukussaan, raapii nenäänsä ja tapailee laulua, jonka sanoista erotan unen, yön, yksinäisyyden ja raapustaa sanoja muistikirjaansa.

Toistoa, toistoa, sama yhä uudelleen, vähitellen hiljaisen turhautuneena, tylsistyneenä, pieni vitutus päällä, nuhassa, korvat lukossa. Tämä on taitavaa pantomiimia. Tämä on koomisenjulmaa odottamista, variaatiota Beckettistä.

Kerta toisensa jälkeen aivastus leikkautuu pimeyteen. Kaikuvassa pimeydessä alun miesääni puhuu Bernardolle ”jos sä kuulet, purista mun kättä”… toisessa vaiheessa ”toivon että se käy sulle”…”lääkäri sanoi, ettet sä oo enää tajuissas, mä rakastan sua” ja sitten kuuluu enää pelkkää suoraa ääntää.

Rakennelmasta tulee portaikko, jolla näyttämöhahmo käy tuskaista taisteluaan kuin jumalansa tai omatuntonsa kanssa puhuen. Mitä on puhe? Se on takeltelua, läähätystä, kakistelua, irrallisia tavuja, huutavaa puhallusta, korinaa. Mitä kaikkea. Tässä ei sanoja sidota sieviksi lauseiksi. Tässä ollaan mieltä vailla.  Tässä yhdessä teoksen huipentumista ääni muuttuu urkumaiseksi jylyksi, valtaisaksi kohinaksi, jymyksi, kuin jättiläiskoneen sykkeeksi, bassoäänten tärinäksi, joka värähtelee minussakin.

Syyllisyytensä kanssa kamppailevalle Shakespearen  Rikhard III:lle ilmestyvät hänen tappamiensa ihmisten haamut. Niin kuin Rikhard III , Niittymäen luoma hahmo ”itsellensä rakas” tappelee, pyytää omantunnon lakkaavan syyttämästä ja jättävän rauhaan. ”Omatunto puhuu sadoin kielin”, tämän tarinan minä olen mittava tuomittava roisto. ”Kutsun kuulen, kaukaa yössä soi ja uudestaan kaikki synnit, joita olen tehnyt”.  Tämä äännähdysten, kakomisten, takeltelujen huikea monologi päättyy koomiseen PUUPÄÄPÖÖ-toteamukseen. Groteskintraagista ja koomista sielunmessua seuraa räkäisy, räkäisyn ääni ja oudon spastiset liikkeet. Kaiuttimista tulee ääntä.

Alkaa pakkoliikkeinen tai liikehäiriöinen hulluus.  Hullun katse silmissään hahmo kuulostelee, nuolee kelloa, kulkee pitkin seinänviertä.  Pakkoliikkeinen haistelee, nykii, saa aikaan ääntä, keskustelee polvensa kanssa. Juoksentelee ympäriinsä, tulee katsomoon kysymään, onko meillä ollut hyvä ilta. Ja palaa näyttämölle ”pelastamaan” tilannetta, antaa kasville toimijuuden. Aika ajoin laukusta tarkastettu kasvi asetetaan nyt näyttämölle, siitä tulee esiintyjä, sille asetetaan mikrofoni. Sekin värähtelee.

Mihin tämä minussa resonoi? Mitä se minulle puhuu?

Yksi teoksen musiikillista lähteistä on Leslie Barberin Plymouth Chorale,  joka soi Manchester by the Sea -elokuvassa. Musiikki antoi äänen surulle, masennukselle ja syyllisyydelle.  Anohni and the Johnsons  laulaa surun ja voimattomuuden täyteisellä äänellään Knockin´On Heaven´s Door.  Michel Chionin Dies Irae –  sielunmessun noisen, kohinan, hiljaisuuksien, katkosten ja kuiskausten täyttämä ” epämusiikki” tuomittiin syntyaikoinaan1970-luvulla miltei jumalanpilkaksi. Aäni, noise, melu eivät enää viittakaan suoraan johonkin ulkopuoliseen ”todellisuuteen”, ne eivät representoi tunnistettavaa, vaan teoksen merkitys syntyy kontekstista, viittauksista ja tavasta, jolla ääntä käsitellään.  

Kohina tekee samaa.  Dissonanssissa samanaikaiset tai peräkkäiset äänet eivät soi yhdessä tai sitoudu toisiinsa. Teos on kokonaisuudessaan dissonanssia, ei vain äänten vaan myös ruumiin ja liikkeen – ja tekisi mieli sanoa elämän.

Aivastus avaruudessa ja välähdys

Teos avaruudellisessa tai kosmisessa mittakaavassaan sai minut menemään kohinan äärelle. Ja samalla perimmäisten kysymysten äärelle siitä, mitä ääni on ja mitä sillä voi esityksessä tehdä.

 Mitä kohina on? Luin, että kosmisen taustasäteilyn löysivät vuonna 1965 sattumalla Arno Penzias ja Robert Wilson tutkiessaan puhelinyhtiön tietoliikennettä häirinnyttä radiokohinaa. Tämä kohina tuli heidän mukaansa maapallon tai jopa Linnunradan ulkopuolelta.  Nasan tutkimusryhmä löysi vuonna 2009 vahvan kosmisen radiokohinan. Vielä ei tiedetä, mistä tämä kosminen radiotaustasäteily tulee.

Mitä tämä ääni sitten oli teoksessa? Kohina menee esittämisen ilmiön äänen ja ruumiin kysymisessään niin pitkälle, etten muista tällaista kokeneeni.

Mikä kiehtovinta – se ei pakota.  Yhtä aikaa humoristisesti ja armollisesti  Kohina ja sen dissonanssi laittavat minut katsojana oleilemaan käsittämättömän kuilussa.

Minulle teoksen Bernardo ja Mattio ovat hämäystä tai suojaa, jonka turvassa voi äänellis-ruumiillisessa tutkimuksessa mennä syyllisyyteen ja suruun sekä perimmäiseen kysymykseen siitä, miten jatkaa taidetta ja miten elämää.

 Eikä tämä vielä riitä. Näyttämöltä kajahtaa ihan itsenään soimaan Rexin 1970-luvun hitti Puhtaat purjeet: ”Kerran päättyvä on…annan toisten elää enkä kulje surun suolla…Ei voi olla totta!