Tehdasteatterin Supermallit – ruumiillinen oratorio tekee affektiivista ruumismatkaa ihmisen sisäiseen kokemukseen

LUKUAIKA: 3 min

Miten ruumiit ovat, miten ne ovat yhteydessä itseensä, toisiinsa ja omaan menneisyyteensä?  Dostojevskin Karamazovin veljesten henkilöiden vimmaisen riivattu kamppailu itsensä ja toisten kanssa on Tehdasteatterin ruumiillisen oratorion Supermallien väljä lähtökohta. Supermallit – ruumiillinen oratorio (ohjaus Tommi Silvennoinen) tutkii hyhmäistä ja raadollista ihmisen sisäistä kokemusta.  Dostojevskiin ei pidä eikä kannata nyt takertua. Ehkä korkeintaan niin, että miettii, mikä kaikkea ihmistä  nyt raskauttaa ja ravisuttaa.

Supermallit tuo ensimmäiset mieleen ikoniset muotimaailman catwalkeja ja mediajulkisuutta täyttäneet ikoniset ruumiit, kauneuden, glamourin, rahan ja julkisuuden yhdistelmät.  Ja entä oratorio, joka italiaksi tarkoittaa rukoushuonetta ja jossa orkesteri, kuoro ja laulusolistit välittivät uskonnollisia aiheita tai antiikin tarustoa.  Supermallien ruumiillisessa oratoriossa instrumentteina ovat kiihkeät ruumiit ja niiden moninainen ilmaisu. Ruumiista ja affekteista tässä teoksessa on kyse. Sanojen määrä on lähes nolla, mutta affektiruumiit puhuvat sitäkin enemmän kun myös teoksen äänien ja musiikin tuottamat affektiiviset kokemukset.  

Supermalleissa (joka on myös ruumiillinen oratorio) fyysistetään ihmisen ”mallia” ja tehdään se täysillä kierroksilla piehtaroiden ruumiilla ja saattamalla ruumiit sitten myös levolliseen yhteyteen toistensa ja itsensä kanssa. En pysty tulkitsemaan teosta vailla yhteyttä johonkin hengelliseen, pyhään tai mystiseen. Tai ehkä avain onkin juuri siinä, mistä äärimmäisyyksien ajattelija Georges Bataille fragmentaarisessa teoksessaan Sisäinen kokemus (suom. 2020, alk. 1943) kirjoittaa. Supermallit liikkuu kyseenalaistamisessa ja koettelun kiihkossa, ahdistuksessa ja piinassa. Supermallien ruumiit avautuvat jollekin kuin liki ekstaasissa ja hurmiossa tai meditaatiossa. Tässä kyseenalaistuu kaikenlainen ennalta asetettu ja tiedossa oleva ihmisen malli. Tässä nämä ihmiset kamppailevat piinansa yhdistäminä.   

Hämärässä, liki pimeässä tilassa minua katsojana kohtaa catwalk, jonka kummallekin puolin me yleisönä asettaudumme. Catwalkin taustalta avautuu esityksen alkaessa Karamazovien huone, pudonnut kattokruunu, nojatuoli kumollaan, maasta kasvaa jokin kasvi, kituvana mutta kuitenkin. Tässä huoneessa ja  ylhäältä lankeavissa valonsäteissä kolme henkilöä käy yksinäistä sisäistä kamppailuaan yhteydessä itsensä ulkopuoliseen.  Yksi kuin häpeänurkassa, toinen nojatuolin kanssa ja kolmas valoa tavoitellen affektiensa vallassa, ruumiillaan värähdellen tai äännähdellen. Tästä maailmasta henkilöt siirtyvät kuin näkymättömän seinän lävitse toiseen todellisuuteen kohti catwalkia.

Tällä catwalkilla mennään syvälle kielentakaiseen, kielen ulos suusta työntävään, takeltelevaan, rujoon, ravisuttavaan, läähättävään, konttaavaan, kramppaavaan, kieriskelevään, ääntelehtivään olemisen tapaan. Catwalkilla harvemmin kävellään, vaikka sivustoilla kenkiä riisutaankin ja puetaankin. Catwalkia peittävä kerros kuorittiin pois ja vielä lisääkin. Samalla tavalla esiintyjät kuorivat kerroksia olemisestaan. Kukin esiintyjä etsii omaa tapaansa olla affektoituneena ruumiina. Minä katsoin tätä  kaikkea eräänlaisena riisuuntumisena,  uppoutumisena sisäisen kokemuksen heiteltäviksi.  Sisäisen kokemuksen catwalkilla edetään raahautumalla, kuin lapsen alkukantaisen epätoivoisella raivolla, catwalkin ympärillä liikutaan oudolla kumarakäynnillä, kuin kengissä, joissa olisi pyöreät pohjat, catwalkin taustalla piilossa, ympäri tilaa ruumiit liikkuvat ja ääntelehtivät. Ja catwalkia peittävä kerros toimii myös ihmisen suojana. Ihminen rullautuu pitkin catwalkia ja kankaasta ja ihmisestä muodostuu suuri ihmiskäärö, jota toinen pitää hellästi sylissään. Kolmannella on yhteys kasviin.

Millaista on näiden ihmisten vapaus?  Kiinnostava on glitter-huone ja sen kultahatut. Hetkiseksi kultahatun ihmeestä kukin vuorollaan puhkeaa vapautuneeseen tanssiin Joe Espositon You are the best tahdittamana. Surkuhupaisa kommentti ihmisenä olemisesta. Mutta kolme henkilöä palaa myös Karamazovien huoneeseen – minä luen teoksen loppua levollisuutena. Ehkä ihmisellä on vielä mahdollisuuksia toistensa kanssa yhteisönä.

Näyttämö soveltuu ruumiiden kanssaolemisen uudelleen hahmottelulle ja neuvottelulle muutoksesta vaihtoehtona ylikorostuneelle rationaliteetille ja tuottavuusajattelulle. Supermallit tuottaa vahvoja esi-kielellisiä, ruumiillisia affektikimppuja. Yhteisö ulottuu myös meihin katsojiin catwalkin hämäryydessä.

Kokemus tämän teoksen ajasta – oman ajan tajun katoaminen – hämmensi. En tajunnut olleeni teoksen äärellä liki puolitoista tuntia.

“Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski

Harry Salmenniemi (sitaatti käsiohjelmasta)

Yllä oleva on yksi käsiohjelman sitaateista. Sitaatti naurattaa ja palauttaa minulle mieleen Raamattuun ja ilmestyskirjaan ”Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.”

Supermalleissa ei ole penseydestä pelkoa. On hienoa, että tekijät uskaltavat liikkua omalla alueellaan: eettisessä ja arkkipoliittisessa. Työryhmä jatkaa klassikkojen taiteellis-filosofista näyttämöllistä pohdintaa – uskollisena omalle eetokselleen.

Esiintyjät: Antto Kainulainen, Sofia Molin ja Antti Tiensuu

Ohjaus: Tommi Silvennoinen

Pukusuunnittelu: Noora Salmi

Skenografia ja valosuunnittelu: Antton Kainulainen

Äänisuunnittelu: Antti-Juhani Manninen