Kansallisteatterin Willensaunassa Eeva Rajakankaan, Juti Saaren ja muun joukon Mic Check monologeja muutoksesta on yksi esimerkki siitä, miten ilmastohätätilan ajan yhteiskunnalliset liikkeet näkyvät esittävässä taiteessa.
Taiteilijat, jotka näkevät, miten yhteiskunnat, liki koko ihmiskunta on järjestäytynyt elonkehän omaa tulevaisuutta vastaan, toimivat asiantilojen muuttamiseksi. He työskentelevät rajapinnoilla kansalais- ja taideaktivisteina. Mic Check on muutokseen ja tulevaisuuteen suuntaavaa taiteellista toimijuutta ja taidetoimintaa reunoilla.
”Olisiko hedelmällisempää työskennellä rajapinnoissa? Voiko dramaturgi tai ohjaaja soveltaa osaamistaan eri konteksteissa ollakseen keskustelun/mielenilmauksen/informaatiotulvan fasilitoija? Tilan antaja? Erilaatuisen tiedon konvertoija ja silloittaja (esim. kansanviisaus/aistillinen/tilastollinen/emotionaalinen)? Fokuspisteen ohjaaja? Materiaalien keskusteluttaja ja kehollistaja?”
Juti Saari 2023
Tavat, joilla ihmisyhteisöt kokoontuvat yhteen ja järjestäytyvät ja joilla yhteisöt myös esitysten institutionaalisissa kehyksissä tai reunoilla tuottavat esityksellisyyttä, suuntaavat katseen yhteiskuntaan ja sosiaaliseen; tapoihin joilla ihmiset liittyvät toisiinsa.
Rajoiltaan väljänä esitysmuotona Mic Checkin lähtökohtana on jakaa yhteinen tilanne, saattaa meitä osallistujia uusiin yhteyksiin toistemme kanssa ja saattaa meitä toimimaan. Mic Check onnistuu erinomaisen hyvin hälventämään luontaista pelkoa (jopa suorastaan inhoa) osallistumista kohtaan. Siitä puuttuu väkinäisyys. Siinä on katu-uskottavuutta.
Mic check tarkoittaa sitä, kun mielenosoituksessa joku haluaa saada tärkeää infoa levitettyä isolle väkijoukolle. Kun joku huutaa MIC CHECK, muiden on toistettava laumana mitä hän sanoo, kuten – ajattelen sen tässä olevan paitsi informaation, myös tuntemusten levittämistä, jakamista ja ”kaiun” kuulostelua, mitä me, jotka olemme tulleet, haluamme, odotamme.
Mikä merkitys on Mic Checkin kaltaisilla performatiivisilla rituaaleilla? Millä tavoin taide ja aktivismi kietoutuvat yhteen? Haluan uskoa, että Mic Checkin kaltaisilla tapahtumilla on merkitystä kansalaistottelemattomuuden rinnalla. Kuten ylipäätään kaikella sillä, joka jalkautuu ulos, menee ihmisten luokse, tekee jalkatyötä, on maksutonta. Siksi juuri myös esimerkiksi Teatterikorkeakoulun Valtauksen dramaturgiaa -opintojakso on minusta erinomainen. Se auttaa hahmottamaan valtauksen elementtejä, sen narratiiveja ja hahmottamaan sen tavoitteita.
Mic Check on agonistista politiikkaa antagonistisen sijaan. Ilmastohätätilasta Elokapina-aktivistit ja taideaktivistit käyvät kamppailua poliittisesta, vallasta ja hallinnasta. Ajattelen kamppailun avoimena kiistelynä ja erilaisten vaihtoehtojen valintoina sellaisessa mielessä kuin politiikan teoreetikko Chantal Mouffe kirjoittaa poliittisesta. Mouffelle poliittinen tarkoittaa moninaisuuden, erimielisyyden ja vastakkainasettelujen kenttää, jolla käydään agonistista kamppailua. Poliittista leimaavat erilaiset konfliktit ja jaot, jotka nyt koskevat ilmastonmuutosta ja lajien joukkosukupuuttoa. Yhtä lailla tällaiset erot koskevat esimerkiksi luokkaa, rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta. Mouffen mukaan tällaiset erot ovat yhteiskunnassa läsnä jatkuvasti, koska yhteiskunnat rakentuvat eroille. Demokratian ydin on tässä.
Kuulin Mic Checkin tekijöiden ajattelussa utopistisen utopian elämistä tässä hetkessä. Voisi sitä kutsua unelmoinniksi. Mic Check on sarja meditaatiota, laskeutumista omaan ruumiiseen ja tilaan sekä parempien tulevaisuuksien kuvittelua:
”Meidän on pystyttävä kuvittelemaan maailma, jossa tuhoa on vähemmän, on pystyttävä keksimään yhdessä miten ottaa askel siihen suuntaan. Ottaa askelia, olla toiveikkaita ja kokoontua yhdessä toimintaan”
Mic Check, 2024
Mic Checkin taustalla on utopistinen ajatus siitä, että meidät saataisiin liikkeelle ja yhteyteen toistemme kanssa paremman tulevaisuuden ja muutoksen puolesta ”toivon linnakkeissa” Tekijät uskovat, että monikriisin ajassa teatteritilat toisivat toimia tällaisina radikaalin muutoksen paikkoina, tiloina, jotka rakentavat osallisuutta. Juti ja Rajakangas sivuavat ihmisten suhdetta kansalaisaktivismiin, tottelemattomuuteen myös osallistuvaan teatteriin. He pohtivat kysymystä, mitä me yleisö, tapahtumaan osallistujat haluamme tehdä tai missä olla osallisina. He pohtivat aktivistista vaihtoehtoa Kansallisteatterin seinän maalaamisesta punaiseksi, Mannerheimintien plokkaamisesta. Ja samaan hengenvetoon myös sitä, miten ihmiset ahdistuvat opetusteatterista.
”…pidän kuvittelua, erityisesti temporaalisten utopioiden kuvittelua, yhtenä olennaisimmista aktivismin keinoista. Ilmastotoivon ja -ahdistuksen yhdistelmän on todettu todennäköisimmin johtavan toimintaan”
Juti Saari 2023
Juti ja Rajakangas eivät ole naiiveja. Kiistelyä toimintatavoista ja tavoitteista, mihin ihmiset ovat valmiita, keskustelu sivuaa Eduskuntatalon ruiskutusta punaiseksi. Nyt Mic Checkissä on ihmisiä Willensaunan ulkopuolella maalaamassa ikkunaa. Tekijät harjoittavat kriittistä itsereflektioita kysyessään, mitä toisenlaisten maailmojen kuvittelu muuttaa ja eikö taide lisääkin vain sortoa ja tuottaa osallistuvien keskuudessa yltiöliberalistista ihmistä ja toteuttaa valkoisuuden rakenteita.
Me asettaudumme janalle, ottamaan ruumiillamme kantaa, olemmeko erilaisten väitteiden kanssa samaa vai eri mieltä. Me harjoitamme aarteen etsintää, etsimme kirjeitä, joita sitten luetaan. Keskustelemme, saksalaisen Letzte Generationin keskustelukysymysten pohjalta. Letzte Generation on fossiilisia polttoaineita vastustavan kansalaisaktivismin alusta. Vaihdamme lähellä istuvien kanssa ajatuksia siitä, pitäisikö säätää laki, jonka mukaan vain alle 30-vuotiaat saavat päättä ilmastoon liittyvistä asioita. Pohdimme, mitä tapahtuisi tai olisiko mikään toisin, jos kukaan ei taistelisi ilmanmuutosta vastaan.
Mic Checkissä ei virittäydytä vain informaatioon. Tapahtuma virittää affektiivisesti musiikin ja laulun kautta. Kuuntelen laulajaa, joka espanjaksi laulaa kotimaansa Bolivian sulavista vuoristojäätiköistä. Laulussa vesi virtaa. Kuuntelen maailman ja maan kyyneliä. Kuuntelen jousien ja huilun juoksutuksia. Viimeisen 50 vuoden aikana maan jäätiköistä on sulanut puolet. Laulu kohdistaa huomioni siihen miten ylipäätään Etelä-Amerikan Andien niin sanotut trooppiset jäätiköt ovat sulaneet muuallakin kiihtyvästi. Ilmastonmuutos uhkaa nyt näitä vesivarastoja.
Monologissa esiintyjähahmo tekee vaivalloista ja hidasta matkaa ryömimällä pitkin pituuttaan istuintemme alta kuin tunneleissa ja puhuu monologissaan tunnelinrakentamisesta vastarinnan muotona. Hän vinkkaa meille myös tunnelinrakentamiseen. Tätä vastarinnan muotoa ryhdyttiin harjoittamaan Iso-Britanniassa 1990-luvulla. Monologissaan tekijä kertoo, miten luontotuhon lisääntyessä myös vastustus voimistuu ja samoin vastarintaisten menetelmien epätoivo. Hän haluaa säilyttää sen ensimmäisten ja ainoan planeetan, jolla on koskaan asunut.
Juti Saaren, Eeva Rajakankaan ja koko työryhmän Haavekuva (Teatterikorkeakoulun kandiesitys, kevät 2023) vaikutti posthumanistisella politiikalla. Se, mikä oli virtuaalista kasvi- ja eläinlajien moninaista rikkautta, voisikin olla todellisuutta. Esitys rakensi utopiaa Elokapinan ja muiden ympäristöaktivistien kamppailemasta tulevaisuudesta. Esityksen tila avautui maailmaan. Tämä maailmassa olo jatkuu fiktiivisten esityskehysten ulkopuolella.
Jälkikäteen mietin, miten paljon tarvitaan muutoksen aikaansaamiseksi? Yhteiskunnallisia liikkeitä, väkivallattomia vastarintakampanjoita, autoritaarisissa yhteiskunnissa tutkineet (Chenoweth & Stephan 2011) kirjoittivat 3,5 %:n säännöstä. Muutos onnistui, jos mukaan saatiin 3,5 % väestöstä. Elokapina tietää kontekstieron, niin minäkin. Suomi ei ole autoritaarinen yhteiskunta. Lasken kuitenkin, kuinka paljon tarvittaisiin muutokseen tämän 3,5 %:n mukaan: 196 000 ihmistä.
”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdotonta!”
Olen usein siteerannut yllä olevaa toukokuun 1968 opiskelijavallankumouksen yhtä iskulausetta. Se tuli väistämättä mieleen Mic Checkin esitystapahtumaan osallistuessani. Minulle lauseeseen sisältyy optimismia ja myös poliittisen teatterin mahdollisuuksia.
Kysymys teatterin tai ylipäätänsä taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa on noussut esiin sekä nykyhetkessä että historian kautta. 1960- ja 1970-lukuken teatteria osana teatterihistorian kurssina, opiskelijat kävivät nyt syksyllä älykästä moniäänistä keskustelua siitä, uskoivatko ja miten poliittisen teatterin mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa.
Mitä tapahtuu todella, kysyi Pentti Saarikoski 60-luvun alussa? Kysymykseen on juuri nyt yhä vaikeampi etsiä vastauksia.
Ranskalainen esseisti ja kriitikko Philippe Sollers kirjoitti L´Express -lehteen iskulausetta koskevan monimielisen kommentin vuonna 1999. Hän pohti mahdotonta ja viittasi Georges Bataillen ajatukseen jättää mahdollisuus niille, jotka sitä rakastavat. Sollers puolusti mahdotonta, runouden ja mielikuvittelun vapautta, juuri mahdottoman kuvittelua, utopiaa. Juuri Sollers on ollut Roland Barthesin tavoin se, joka vastustaa ”kuvan taipumusta vakiintua ja jarruttaa ‘la tendance de l’image à se stabiliser, à se retenir’
Ranska voi tässä yhteydessä tuntua kaukaiselta, kuten ranskalaisen älymystön kiivaat ideologiset kamppailut, jatkuva itsestään selvien kyseenalaistamattomien, luonnollistettujen näkökulmien, doxien kyseenalaistaminen. Kirjoitan, koska poliittista koskevat kamppailut, jännitteet ja paradoksit liittyvät juuri doxaan. Roland Barthesille doxa näyttäytyi porvarillisena ideologiana, yleisenä mielipiteenä, joka uhkaa tunkeutua kaikkialle. Doxan voi nähdä ehdottomien perustojen, totuuksien ja järjestyksen voittona. Miten vastarinnan paikka voi säilyä turmelevalta vallalta?
Takaisin Mic Checkiin, sen huokoiseen avonaisuuteen ja ylipäätään eri tavoin toteutettuihin taiteellisiin toimijuuksiin ja konteksteihin, joissa taiteilijat valitsevat toimia. Tätä kaikkea pohtii Mic Check, sitä sivusi Haavekuva ja sitä artikuloi Juti Saaren kirjoitus, josta olen lainannut tähän otteita ja jonka voi lukea kokonaisuutena tästä. Saari nosti kirjoituksessaan esiin Anna Lowenhaupt Tsingin teoksen Lopun aikojen sieni. Elämää kapitalismin raunioissa (2020, alk. 2012). Lowenhaupt Tsingin mukaan meidän pitäisi kiinnittää huomiota kontaminaatioon, saastumiseen, vaikuttumiseen ja muokkaantumiseen. Tällainen muokkaantuminen on mahdollista vain kun asiat ovat kosketuksessa toistensa kanssa ja siten luomassa mahdollisuuksia uusille maailmoille. Kohtaamisissa annetaan toiselle tilaa, samalla saastumme. Muuttaessaan tapoja, joilla maailmaa rakennetaan, kontaminaatiosta voi syntyä yhteisiä uusia maailmoja.
Mic Check on osa tällaista kontaminaatiota.
Uudelleen järjestäytyminen ilmastohätätilan ajassa
Ilmastohätätilassa uhka on niin suuri, että nopeat yhteiskunnalliset muutokset ovat välttämättömiä. Eivät Elokapina ja taideaktivistit ole yksin vaatiessaan päättäjiltä aktiivisia toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.
Tämänhetkinen monikriisi muuttaa väistämättä taiteen tekemisen ja taiteilijana toimimisen tapoja. Palaan representaation kriisiin 1960-luvun alussa.
Suomalaisen esittävän taiteen (ja laajemmin koko taiteen) kehyksenä oli 1960-luvun representaation kriisi ja sukupolvikonflikti, jotka tuottivat käänteen. Suomessakin koettiin häivähdys avant gardea Yhdysvaltojen kokeellisen taiteen hengessä, osittain ehkä myös situationistienkin hengessä – ajattelen nyt esimerkiksi Jaakko Pakkasvirran Ylioppilasteatteria ja vielä 1960-luvun puolivälinkin YT:tä. Uudelleenneuvottelut, antagonistiset kamppailutkin koskivat sitten teosten muotoa, estetiikkaa, demokratiaa, tasa-arvoa, osallisuutta ei vain yhteiskunnassa vaan teatteri-instituution sisällä. Saaren vangit Jyväskylän Kesässä latinalaisen Amerikan kongressissa osallistui katujen politisoimiseen.
Ajattelen kaikkea sitä taiteen kokeiluluonnetta ja prosessinomaisuutta, kollektiivisuutta, joka liikutti tapoja, joilla teatteri-instituutiot olivat järjestäytyneet, syntyi ryhmämuotoisia vapaita ryhmiä ”demokraattisia ammattiteattereita” ja uudenlaista osallistumista. Muutos koski myös esitysten luonnetta, esitysten tapahtumapaikkoja, koko käsitystä siitä, mitä voidaan esitykseksi ajatella ja mitä itse esiintyjyys laajentuneena toimintana on ja voi olla. Esityksiä institutionaalisten tilojen ulkopuolella, uudenlaisten yleisöjen etsintää Vastakohtaisuuksien ja joko – tai -asetelmien ajassa 1970-luku tuotti taiteessa proletaarisen käänteen solidarisoitumisen työväenluokkaan ja sosialismiin (sekä Neuvostoliittoon jonka nähtiin edistävän rauhaa paremmin kuin Yhdysvaltojen).
Ei olisi voinut olla parempaa ajankohtaa osallistumiselle Mic Checkiin juuri nyt. Se, mitä edellä kirjoitin, resonoi Kaisa Korhosen muistoseminaarin pohdiskeluuni. Yritän jatkaa antagonistisen ja agonistisen poliittisuuden pohdintaa, käsitellä avoimuuden ja sulkeutuneisuuden ongelmia, liikehdinnän ja avoimien muotojen ja ajattelun jäykistymistä ja tällaisten prosessien heijastumista teksti- ja esitysmuotoihin ja estetiikkaan. Pohdinnoissani olen aivan alussa.
