Haavemaa – Savolainen Mayhem? Mayhem? Norjalainen blackmetalbändi se ei ole. Pohjois-Karjalan Joensuussa avautui viime kesänä suuren suosion saanut pubin ja yökerhon yhdistelmä Mayhem. Nyt savolaiset pistävät Mäyrävedellä paremmaksi. Haavemaa on Joken ja merkonomiopiskelija Mikun anniskeluravintola. Tervetuloa runkkarit! on Joken kotoisen lämmin tervetulotervehdys touhutorstain karaokeen tulijoille.

Vauriomanian Jonnakaisa Riston, Paavo Kääriäisen ja Juuso Timosen käsikirjoittama, Riston ja Kääriäisen näyttelemä ja Timosen ohjaama  Haavemaa  on yhtä aikaa härskiä ja herkkää, roisia ja rujonrakkaudellista teatteria. Nukkien esiintyvät ruumiit ja savon murre välittävät harvinaislaatuista ja sellaisena arvokasta elämän tuntoa.

Nuken ja ihmisen raja häviää                 

Jonnakaisa Riston rakentamat fyysiset nuket ovat groteskeja karikatyyreja. Näyttelijöiden näyttelijäntyö antaa hahmoille sielut. Joken ja Maken hetkiin kaljatuopin ääressä baaritiskillä sisältyy kaikki: elämisen ja olemassaolon ehdot tässä jumalanhylkäämässä syrjäkylässä.

Haavemaan nukketeatteri-ilmaisussa raja ”nuken” ja ”ihmisen” välillä häviää. Riston ja Kääriäisen työtä on ihmeellistä katsoa. Minua kiehtoo, miten Jonnakaisa Risto  tekee Jokkensa  ja Paavo Kääriäinen Mikunsa, Helvinsä ja miten he tämän päälle tekevät vielä huskysafaria odottavat  yli-innostuneet amerikkalaisturistit minni- ja mikkihiirihahmoina, joiden kumppaneina he samaan aikaan toimivat Jokkena ja Mikuna.

 Seuraan nuken esiintyvää ruumista ja näyttämöllistä esiintymistä. Näyttämöhahmot eivät tule todeksi esiintyjän ruumiissa vaan nukeissa. Nämä kaksi näyttelijää ovat hybridiolentoja, joissa on nuken ja näyttelijän yhteinen liha ja sielu. Risto ja Kääriäinen kykenevät saattamaan liikkeelle ja liikuttelemaan rikkaan kirjon tunnedynamiikkoja.

Näyttämöhahmoissa näkyy se, mitä heidän esittämänsä hahmot tuntevat ja ajattelevat, mitä he haluavat, mistä he unelmoivat. Nuken ulkoinen liike kykenee vangitsemaan sisäisen; Kääriäisen Mikun nuken hahmon pää vaipuu alistuneesti, ihminen krymppääntyy, kuin dynamiikka ja ilma valuisivat ihmisestä ulos – ja sitten sanat” joopa joo”.  Mikun tunnollisuus paistaa lävitse, mutta reskonstraohjelman äärellä mieli täyttyy unelmista:  Los Ankelesista elokuvakoulusta, palkinnosta.  Helvi täyttää näyttämön illan karaokekuningattarena, vajoaa humalatilaansa ja sitten hikan ja yrjömyrskyn kynsiin. Miten Riston Jokke veistelee, vitsiniekka vetää rooliaan, on tiukassa kontaktissa asiakkaisiinsa, viihdyttää letkeällä otteella.  Tällä sitkaisen ovelalla miehellä pisnekset pyörivät. Miten pelihimoa voidaankaan kuvata! Juuri näin, pakkomielteenä, yrityksenä ihan pikkuisen vain pelata, hallita ja vakaasti uskoa, miten voitto on ihan juuri tässä. Ja mites kävijään ja miten Helvikin jäi saamatta.

Tarjoaako juuri nukke katsojalle ihmisruumista suuremman tai vapaamman projisointipinnan?  

Esityksen ihanan naivistinen lavastus on sekoitus satunäytelmää ja arkirealismia. Takana metsää ja lunta, Haavemaan baaritiski, pelikone ja taempana Mikun työpöytä.  Tekonahkasohva kääntyy sopivasti Mazdaksi, jolla Mikki- ja Minni-hiiri -turisteja viedään polar bear safarille tai Helviä kyyditään kotiin. Auton rattiin istuu myös aikuiseksi kasvanut Maisa.

Savon murre ruumiissa – kotiseudun kauneus ja kipu

Haavemaassa kuvitteellisessa Mäyräveden kylässä ollaan Savossa ja siellä puhutaan savoa, Riston ja Kääriäisen ruumiin kieltä ja kotiseutua.

Tampereen Nätyltä valmistunut savolaissyntyinen Santeri Niskanen on pohtinut opinnäytteessään näyttelijäntyön suhdetta ruumiillisiin identiteetteihin (2021), joita hän näki itsellään olevan kaksi: työruumis (ammatillinen identiteetti) ja murreruumis (kotiseutuidentiteetti). Hän pohtii murreruumiillaan näyttelemistä. Murreruumis oli Niskaselle näyttelijäntyön keino, jolla murtaa stereotypioita. Juuri murreruumiin avulla oli mahdollista löytää monimutkainen gestus. Eikä tässä vielä kaikki. Niskanen tekee tärkeän havainnon siitä, miten murreruumis vaikuttaa omaan taiteilijuuteen myös ”aluepoliittisen kannanoton äänenä”, yhteiskunnallisena toimijana, aktivistina. Riston ja Kääriäisen murreruumiit saavat aikaan juuri kielen ja sen gestuksen kautta moniulotteisia ihmisiä. Samalla teos antaa alue- ja ihmispoliittisen äänen sellaisille, joiden todellisuutta harvemmin ainakaan pääkaupunkiseudun näyttämöillä näkee.

Tolkien loi hobittien pienen kansan asuttaman Keski-Maan.  Haavemaan työryhmä on luonut kuvitteellisen maailmansa, kuvitteellisen Mäyräveden, väkevine ja tunnistettavine ihmiskohtaloineen, tärkeine paikkoineen ja tapahtumineen. Käsiohjelmassa on Mäyrävedestä taustaselitystä tavoista ja kielestä ja löytyy tämän kotikonnun kartta, joka auttaa hahmottamaan keskeisten paikkojen sijaintia.

Mäyrävedellä eletään yhteisöllisesti. Savolainen mayhem on baarinrähjä, jossa on kaikki tarpeellinen. Siellä ihmisistä pidetään huolta, siellä lauletaan kaipuusta, haavemaasta. Se on miltei kuin Joken, Mikun, yksinhuoltaja Helvin ja Helvin tyttären Maisan koti. Maisa on kilttinä ja ääneti äidin reissussa, silloinkin kun äiti repsahtaa viihteelle.

Haavemaa liikkuu subjektiivisissa henkilökohtaisissa tuntemuksissa. Mäyrävesi on omanlaisensa mielentila, jotain, joka kulkee mukana, vaikka sieltä on lähdetty pois. Siellä unelmoidaan niin pelikoneen tuomasta voittosummasta kuin uudesta elämästä ja taiteellisesta läpimurrosta Los Ankelesissa. Hippusellisen haaveita voi elää, kun laulaa karaokea. Ja ovat mäyräveteläiset myös selviytyjiä, kyllä hätä keksii keinot.

Kulttuurintutkijat ovat kirjoittaneet etnografisesta herkkyydestä, jolla tutkittavat tutkimuskohdettaan lähestyvät. Haavemaa hengittää tämänkaltaista etnografista herkkyyttä. Sen taiteellisen tutkimuksen kohteena olevat ihmiset, joita katsotaan arvostavasti ei yläviistosta pilaa tehden.

Esitys pystyy välittämään vaikeasti kuvattavia ruumiillisia kokemuksia. Ihmiset elävät elämäänsä yhä kituliaammaksi käyneessä ympäristössään.  Sitä, mitä tunnetaan, eletään ruumiissa, ei sitä ole tarvis sen enempää pukea sanoiksi ja analysoida. Haavemaassa musiikki vie. Sen musiikki on nostalgista, juuri musiikki on yhteydessä yhteisön tuntemuksiin. Laulut ovat muistin paikkoja ruumiissa.  Karaoken laulujen sanoihin voi pukea tunteet.

Haavemaa on myös kuin  hyvää tekevä joulukertomus – niin kuin Dickensin jouluinen kummitustarina Saiturin joulu (1843) Ebenezer Scroogesta ja hänen muutoksestaan. Haavemaa on luokkatarina. Se on Maisan, äitinsä mukana kylän anniskelupaikassa oleilevan hiljaisen pienen tytön, ”meidän maskotin” tarina. Maisa on ollut teoksen maailmassa läsnä pitkän vaalean tukan omaavana nukkena. Miten kävi Maisan? Ääninä kuulemme, miten kaksi naista pyytää Maisaa mukaansa. Esityksen loppukohtauksessa aikuinen Maisa – Jonnakaisa Risto vaaleassa peruukissaan – silittää hellästi Maisa-nuken hiuksia, ottaa nuken ja pehmoeläimet pulkkaansa ja  lähtee autolla pikku-Maisa kyydissään pois.  Kaikki se, mistä tulemme, kulkee meissä mukana.  

On milteipä hämmentävää ja samaan aikaan koskettavaa, että  Haavemaa on juuri Viiruksessa. Se on estetiikaltaan, ilmaisultaan, dramaturgialtaan ja ihmiskuvaltaan ihan muuta kuin mitä Viiruksessa on nähty.

Vauriomanian Haavemaasta aistin poliittis-ideologista (ja kasvatuksellistakin) halua tehdä paikallista teatteria, puhutella ”paikallista kansaa”, sen erilaisia ”paikallisia identiteettejä”, koota eri yhteiskuntaluokkia yhteen ja viedä  teatteria sinne, missä sitä ei välttämättä ole mahdollisuus nähdä. Haavemaan voi nähdä nykykesäteatterina. Vauriomaniaa teatterina elähdyttää samanlainen ajatus kuin Saimaan Teatteria on Skärgårdsteaternia tai Anni Mikkelssonin  Röölään Rymättylään aikoinaan perustamaa Meriteatteria.

Haavemaa on röyhkeänrunollista  aikuisten nukketeatteria ja nykykansanteatteria. Sen junttihuumorin takaa piirtyvät tyhjenevien kylien todellisuudet, alkoholi- ja peliriippuvuudet, alakulo – ja yhteisön hiljainen sitkeys. Ihmiset elävät niin kuin parhaaksi katsovat ja toisistaan huolta pitäen. Haavemaan katse ihmisiinsä on rakkaudellinen ja arvostava. Nostalgisoimalla ja ylistämällä ei esitys ihmisiään alista.

Mäyräveden Haavemaailman ja sen ihmiset haluaisin kohdata uudelleen.

Esitystiedot

Käsikirjoitus Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen, Juuso Timonen
Ohjaus Juuso Timonen

Näyttelijät Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto

Skenografia Ada Halonen
Äänisuunnittelu Janne Masalin

Tuottaja Wilhelmina Sederholm (Vauriomania)
Nukenrakennus ja nuketuskoreografia Jonnakaisa Risto