On täysi syy juhlaan! Maailman kantaesityksensä  E.L. Karhun Veljelleni sai vuonna 2022 Leipzig Schauspielissä, vähän kuin Karhun saksalaisessa kotiteatterissa. Nyt teos nähdään Suomen Kansallisteatterin taivassalissa  Otto Sandqvistin ohjauksena ja neljän hienon näyttelijän esittämänä. Esityksen maailma tekee kunniaa Karhun teoksen ominaislaadulle.

Karhun Veljelleni-romaani (2021) jysähti lukukokemuksena ruumiillisuudessaan, nautinnon ja halun kuvauksellaan, kyvyllään liikkua yhtä aikaa myös vastenmielisen epämukavuusalueilla ja kielellään. Tämä oli feminististä queeria.  Romaanin monologin minäkertojan hahmossa ja hänen kokemusmaailmassaan oli julkeutta ja täydellistä piittaamattomuutta, jota en ollut aiemmin kohdannut. Karhu oli jälleen rakentanut täysin uudenlaisen kielellisenkin luomuksen.

Karhu kieltäytyy antamasta nimiä teoksen henkilöille. He ovat anonyymeja.  Ruma lihava karkkia mässyttävä sisko rakastaa kaunista veljeään, joka rakastaa kauniita naisia. Hän vakoilee veljensä seksuaalisuhteita. Hän on tirkistelijä, veljen ja tämän vaihtuvien seksipartnereiden halujen ja nautintojen sivustakatsoja. Queerissä symbioottisessa suhteessa minää ei ole ilman veljeä tai tämän tyttöystäviä. Sisko on olemassa vain korvaavien objektien kautta, olivat ne sitten veljen tyttöystäviä ”mahkuilijoita” , karkkeja tai  Kauniiden ja rohkeiden saippuaoopperan hahmoja.

Karhu loi minäkertojalle kielen, joka tuottaa häiriötä.  Sisko havainnoi näkemäänsä yksityiskohtaisen pedantisti ja konkreettisesti. Kieli on pikkupiirtoa myöten tarkkaa, suunnattoman analyyttistä liikkuessaan arjen inhon ja ällötyksen alueilla ja samanaikaisesti kuvatessaan syrjäytyneen toisten elämää elävän mielenmaiseman.

Äänen Karhu on aiemminkin antanut äänettömille niin Prinsessa Hamletissa kuin Eriopiksessa, mutta nyt Veljelleni-teoksen ote on entistäkin radikaalimpi.

Mitä Veljelleni tuo esittämisen piiriin?  

Vieraantuneisuutta sekä juopaa itsen ja puheen välillä rakentaa teoksen dramaturgia. Se jakaa monologin neljälle esiintyjälle. Kansallisteatterissa siskon monologeja esittää neljä ominaislaadultaan erilaista näyttelijää. Niina Hosiasluoma, Sara Melleri, Herman Nyby ja Emma Pälsynaho ovat hieno valinta. Kukin heistä piirtää äänellään ja ruumiillaan omanlaisensa variaation. Maailma kääntyy kunkin esiintyjän myötä uusiin asentoihin.

Teoksessa ollaan hyvin tietoisesti näyttämöillä tai näyttämöltä syrjässä ja silloinkin näkyvissä Taivassaliin rakennetulla näyttämökorokkeella tai sen reunamilla ja taustoilla. Taivassalissa on installaationomaisia maailmoja, joissa sisko oleilee tai viettää sijaiselämää, vakoilee. Henkilöt varioituvat stalkattaviksi jättikokoisiksi tikkitakkimöykyiksi tai Kauniiden ja rohkeiden toisiaan intensiivisesti katsoviksi paratiisisaarelaisiksi palmunlehvineen ja aseineen. 

Ohjauksessa, tilaratkaisussa ja visuaalisuudessa ei ole privaattia, näyttelijät oleilevat näyttämön reunoilla tai liepeillä nautiskellen installaationomaisissa tiloissaan. Jokainen variaatio toteuttaa omia halujaan niin kuin haluaa. Yksi hailee, mitä kukin näkee. Katsojina olemme  yksityisen maailman tirkistelijöitä aivan samoin kuin sisko on tunkeutuja veljensä ja tämän tyttöystävien maailmoihin.

Teoksen siskon hahmot liikkuvat eri tyylilajeissa, eri kokemusmaailmoissa saippuaoopperassa, oopperassa, melodraamassa.  Esitys on miltei oksettavan ällöttävä ja röyhkeä. Se vie likaisuuden äärimmilleen. Mutta teoksen maailma on groteskiudessaan samaan aikaan milteipä sakraali tai ylevä. Se on puhdas, kirkas ja likainen. Otto Sandqvist on juuri oikea ihminen ohjaamaan tämän teoksen. Teos luottaa kieleen sen vieraannutetussa ja eri tavoin tyylitellyissä muodoissaan.

Operoidessaan kielen, tilan, äänten ja kuvien avaruudessa esitys on kuin vieraannutettu tapauskertomus. Case. Konstruktio.

Teos on ylenmääräisten abjektien juhlaa. Se on hyllyvän jumalallisen lihan häpeämätömän paljastavaa ja nautinnollista juhlaa itsenöyryytystä ja masokistista nautintoa, mutta samaan aikaan kontrolloidusti.  

Lika yhdistyy pyhään. Alaston Herman Nyby kaataa hernekeiton päälleen, tanssii keijukaisprinsessana ja heijaa itseään kevyen kevyet pizzikato-äänet seuranaan tai Nina Hosiasluoma paljastaa vatsansa ja antaa mikrofonin hyväillä paljastettua vatsaansa.

Veljelleni kehystää ja paljastaa performatiivista toiston rituaaleja saippuaoopperaa, oopperaa, melodraamaa.

Minulle esitystulkinnan hienous on tavassa, jolla se esityksellistää ihmissuhdepelien teatraalisen ja rituaalisen toiston. Esityksessä on jotain pornografista. Pornoelokuva näyttää lähikuvaa. Veljelleni esitys laittaa mikrofonin iholle, se näyttää videolta jättisuurennettuja popcorneja . Tallotuista karkeista ja hedelmistä tai päähän kaadettavasta hernekeitosta tulee lihallista ja seksuaalista.

Olen nähnyt Herman Nybyn ja Nina Hosiasluoman ruumiiden voiman Herman Nybyn Ocean Ecstaticissa Yrjönkadun uimahallissa, 4 floors of whoresin Nixxavuoressa Viiruksessa ja The Church of 4 Floors -teoksessa Baltic Circlellä, Sara Mellerin mm. The Betty Show´ssa.

Näyttelijöiden erikseen ja yhdessä muodostamasta näyttämöruumiista rakentuu fantasoiva masokistinen naissubjekti, tirkistelijä ja omien halujensa tyydyttäjä. Tämä ei ole alistumisen anatomiaa. Tämä on omanlaisensa elämän oikeutusta. Tässä elämässä sisko voi rauhassa olla juuri niin pesemätön, likainen, töhryinen, juuri niin lihava ja mässyttää juuri niin paljon karkkia kun huvittaa, olla fetisistisesti kiinnittynyt Kauniiden ja rohkeiden punatukkaiseen syöjättäreen Sally Spectraan, stalkata ja tunkeutua veljen tyttöystävän elämään ja aiheuttaa häiriötä.

Tästä neliäänisyydestä syntyy välillä minän grandiositeettia. Hosiasluoman luoma sisko julistaa  voitonriemuisesti, melodramaattisen pateettisesti jylhästi ääntään kumisuttaen , miten vihdoin nousee veljensä varjoista ja kirjoittaa huulipunalla kaakeleihin fuck you.

Abjektioissa

Teos pakottaa minut katsojana menemään epämukavuusalueille, kohtaamaan lian.

Julia Kristevalle abjektio on moraalitonta, synkkää, juonittelevaa ja hämärää. Niin kuin Kauniissa ja rohkeissa tai yhtä hyvin kuin oopperan melodraamoissa liikutaan heteronormatiivisten rakkaussuhteiden abjektioissa. Sisko elää sivustakatsojana masokististen valtapelien rituaaleja.  

Siskon variaatiot ovat kuin jättikokoisia lapsiaikuisia, jotka toteuttavat omaa vapauttaan olemalla eritteiden sotkemissa vaatteissaan.  Käsi hakeutuu vaatteiden alle hyväilemään omaa ruumista. Nyrkki tunkeutuu omaan suuhun, lösähdetään lattialle, nojaillaan, istutaan haarat levällään. Karkkia tungetaan suuhun, karkkeja valutetaan päähän. Ne litisevät suussa ja litinä muistuttaa seksuaaliaktin ääniä. Posliinikoiran päälle levitellään pähkinävoita tai jotain tahnaa, koiraa nuollaan. Miten voimallisesti Veljelleni kykeneekään ruumiillistamaan anonyymiä ihmisklönttiyttä!

Me katsomme miten yksi siskoissa riisuutuu alasti, miten toinen paljastaa vatsansa ja hyväilee sitä.

Näyttämö ruumiillistaa ja konkretisoi abjektin, karkkikasat, popcornia kengässä. Nybyn hahmo nostaa miesten mustat kengät, pitelee käsillään, kengät täynnä popcornia. Kuin ristiinnaulittuna hahmo yhdistää popcorni-kengät kuin aktiin.  

Kieli luo vieraantuneen todellisuuden, se kommunikoi omalla erityisellä tavallaan. Siskon kieleen ikään kuin tarttuu ja liimautuu kieltä, joka tulee toisaalta, olkoon sitten Kauniista tai rohkeista, melodraamoista, oopperoista, elokuvista

Minuun ette pääse käsiksi

Katson esitystä  sisaren queerin vapauden harjoittamisena ja musertavana ulkopuolisuutena.

Sisko voi olla minkälainen ryönäkasa tai karkinmässyttäjä tahansa, piehtaroida tuhkassa ja entä sitten – minuun ette pääse käsiksi. Sisko on se, jolla on valtaa ja omalla sisäisellä näyttämöllään kontrolli. Sisko määrittää oman olemisensa ja tekemisensä ehdot. Ihan sama, kuinka näkymätön tai ylenkatsottu on. 

Sisaren neljässä variaatiossa on kiinnostavaa se, miten jokainen sisko on äärimmäisen tietoisia itsestään. Nämä esittävät ja poseeraavat ruumiit ja äänet tyylittelevättänikin veistojen groteskeja muunnoksina tai oopperan sankareina/sankarittarina  ylevät hahmot tietävät esittävänsä.

Samaan aikaan leikkauttaa ajatukseen elämättömästä tai näkymättömästä elämästä, toisten elämästä, musertavasta ulkopuolisuudesta. Samaan aikaan pohdintaa sitä, millaiseen väkivaltaan Tuhkimon sisarpuolet sortuvat, nöyryyttämään itseään; miten kuka haluaisi tulla muistetuksi. Teoksen äänimaailmassa laukkasivat jossain vaiheessa ratsut kaukaiset ratsut. Elämä on toisaalla.

Nautin katsella, miten näyttelijät kykenevät välittämään omissa variaatioissaan siskon älykkään tietoisuuden, havaintokyvyn ja kyvyn tehdä konkreettisia ja analyyttisiä havaintoja. Tässä kielellisessä maailmassakin voi olla täydellinen välinpitämätön. Ei ole mitään syytä sovittaa omaa kieltä ympäristön sosiaalisiin vaateisiin.

Esityksen äärellä ryhdyn miettimään, että ehkä olennaisempaa kuin, mikä on Siskon ”tarina” ja mitä Siskolle tapahtuu, on se, millaisia normeja ja konventioita ”naiseen” liitetään. Teos tekee normeja ja asenteita näkyviksi. Meille näytetään hienostunutta ja kontrolloitua ekstremeä. Katsojana viimeistäänkin nyt kykenen näkemään, millaisia ovat kirjallisuuden ”nainen” tai näyttämöllä nähty ”nainen”.   Röyhkeän ylpeästi  ja suvereenisti Veljelleni-teoksen neljä näyttelijää luovat nyt  ”naisen” vastavariaatiot, antavat siskolle tyylittelevän puheensa ja toimivat eritetahrojen täyttämissä vaatekittanoissaan vailla häpyä.

Näyttelijät rakentavat kukin siskolle voimaruumiin. He ruumiillistavat sen, miten siskolle ruumis on vain pinta, pinnan alle ei yksikään nöyryytys tunkeudu.

Epämukavuusalueilla ja tabuissa

”Mielestäni meidän on kohdattava ihmisten seksuaalisuus ja pelkomme, kieltomme ja tunteemme. Myös tunteemme oletetaan perustuvan kiellettyyn. . .”  Jotakuinkin näin Catherine Breillat on kiteyttänyt oman elokuvaohjaajan eetoksena. Veljelleni-teoksen yhtenä innoittajana Karhulle oli Breillat´n elokuva Sisarelleni ( A ma soeur 2002), joka kuvasi 12-vuotias tytön seksuaalista halua, kun hän seuraa sisarensa harjoittamaa seksiä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Breillat on kiistanalainen hahmo ranskalaisessa. Breillat on ylipäätään kuvatessaan naisen halua ja seksuaalista identiteettiä shokeerannut elokuvillaan. Hänet on tuomittu shokeeraavaksi provokaattoriksi, perverssiksi, julman aggressiiviseksi porno-auteuriksi, jonka teokset ovat joutuneet sensuurin kohteeksi. Breillat on puolustanut väkivaltaisia asetelmia sillä, että masokismi on kulttuurisesti miesten määräämää ja määrittelemään mutta on mahdollista, että myös naiset nauttivat. Hänen teoksensa queerinä vastakertomuksina ovat haastaneet patriarkaattia, sen käsityksiä (naisen) ruumiista  ja haluista.

Karhu kirjailijana hyökkää vastaan kaikenlaisia ihmissuhdespektaakkeleita tai eroottisia spektaakkeleja ja tapaa, jolla suhteita ylipäätään tai seksuaalisuutta ja haluja, sisäistä maailmaa ja suhteita heteronormatiivisissa esityksissä käsitellään ja millaisiin muotteihin naisia tungetaan. Karhu taistelee niitä illuusioita vastaan, joita olemme tottuneet romaaneista lukemaan tai  näyttämöltä näkemään. Veljelleni tekee esityksensä saman.

Siskon ruumiin variaatioita katson heteropatriarkaatin ylivallan ja rasvafobian lävitse.

Siskon ruumiit vähät välittävät biovallassa, itsen tekniikoista, ruumiin kurista. Nämä ruumiit puhuessaan omasta ihmisklönttiydestään, kommentoivat ulkopuolisten tapaa katsoa. Siskolle itselleen oma ruumis ei ole häpeän tai inhon paikka. Sisko ei ole häpeän politiikan uhri, joka pakottautuisi jäykkien normien mukaiseen käyttäytymiseen. Juuri tässä on teoksen radikaalius. Veljelleni on paljon enemmän kuin latteaa kehopositiivisuutta.

Teos representoi ihmistä, joka uusliberalistisen ableististen arvostusten mukaisesti täytyy olla vähintäänkin hullu. Sisarhan kohtaa tämän ulkopuolisen häiritsevän katseen kommenttina Siskolleni -elokuvaa katsottaessa. Siskolle on ihan yksi ja sama, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän elää omassa maailmassaan omilla säännöillään – hinta jonka maksaa on olla toisten elämän sivustakatsoja.  

Ja missä siis tämä teoksen kehitystarina ? Missä on teoksen vapautuminen?  Lopussa kaikki neljä ovat lähellä toisiaan, yhdessä. Tämä on minulle ruumiillinen ele, joka välittää teoksen lopun avaaman uuden maiseman..

Breillat´n Sisarelleni-elokuva on kuvaus viattomuuden menetyksestä suhteessa seksuaalisuuteen. Veljelleni-teoksessa minäkertojan menettää ihannoivan suhteensa veljeensä: veljen säkenöivä hohto on poissa. Samoin poissa on Sally Spectran hohto. Punatukkaisen syöjättären” fantasian rikkoo tämän tyylitajuton arkielämän hahmo.

Matka pois tirkistelystä ja fantasioista. Sisko antaa luvan toisen päästä ihonsa alle. Metkuilija ei enää olekaan anonyymi. Entisestä metkuilijasta on tullut Lena. Nyt ollaan intiimiydessä, Sisko ja Lena rakastelevat kömpelön epävarmasti niin kuin oikeassa elämässä. Nyt Lenalle voi näyttää entisen kaivon, viedä omaan menneeseen ja ruumiiseen. Tämä kaikki tapahtuu kielessä. Kieli on konkretiaa kuin runon todellisuutta. Ei sitä tarvitse ryhtyä ruumiillistamaan toiminnaksi.

Teostiedot

Näyttämöllä: Niina Hosiasluoma, Sara Melleri, Herman Nyby ja Emma Pälsynaho (Teak).

Ohjaus Otto Sandqvist

Käsikirjoitus: E.L. Karhu

Tekstin dramaturgi Georg Mellert

Lavastussuunnittelu Virpi Nieminen

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Joakin Udd (Teak)

Äänisuunnittelu ja musiikki Vili Pääkkö