Kirjoittaminen on vienyt aikaa. Viiksi-instituutin Parantajasta  on mahdotonta kirjoittaa ilman, että kirjoitan samalla Palestiinasta ja kolonialistisesta sodasta, mutta myös toivosta ja toiminnasta. Parantaja avautui uuteen suuntaan.

Palaan taaksepäin Viiksi-instituutin historiaan. Viiksi-instituutti on Anna Antsalon, Hanna Raiskinmäen, Niina Sillanpään, Niina Hosiasluoman, Noora Dadun ja Joanna Haarttin kollektiivi, joka avoimissa iltamissaan on demonstroinut hoito-, integraatio- ja tietoisuustyöskentelyä. Instituuttilaisilla on kullakin oma praktiikkansa, jota he ovat jakaneet ja kokeilleet. Viiksi-instituuttilaisuus alkoi kysymyksestä, miten luoda olosuhde muutokselle.

Viiksi-instituutissa (2021) harjoiteltiin yhdessä oloa ja tutkailtiin näyttämön parantavaa potentiaalia. Oleiltiin vastakkaisten voimien kohtauspaikassa Vortexissa, sisäisyyden näyttämöllä ja ruumiillistettiin kynnyksenvartijan kanssa käytävää vortex-kamppailua, jossa tarpeen ovat mielikehon putkimiehet, defenssiemme tulppien puhdistajat. Viiksi-instituutti loi omalakisen kielellis-audiovisuaalis-myyttisen maailmansa mielen ja kehon yhteyksistä: imaginaatio, inspiraatio, intuitio. Toisessa osassa  Umstülpung (2023) viiksi-instituuttilaiset, nyt tipi-instituuttilaisina jatkoivat tutkailua siitä, mikä tehtävä on tai voi olla näyttämöllä?  Nurinkäännetyllä näyttämöllään he hahmottivat sekä itsen olemassaoloa ja kanssaolemista että näyttämön ongelmaa ja mahdollisuuksia: ”Miten sisäisyys muuntuu maisemaksi? Miten sisäisyys tulee maisemassa kohti? ” Teoksista välittyi Steinerin usko siihen, miten rakkaus, myötätunto, hyväntahtoisuus vahvistavat tajunnan voimia. Palasimme alkutilaan, kohtuun, kaiken lähteille.  

Mutta entä nyt? Avoimissa iltamissa seurataan Dr. Hardenin (Joanna Haartti) väitöstilaisuutta, jossa tohtori käy lävitse tutkimuksensa tavoitteita, metodia ja löydöksiä.  Viiksi-instituuttilaiset ovat Parantajassa sekä omina siviilipersooninaan että aiemmista teoksista tutuiksi tulleissa hahmoissaan. Parantaja on huokoisella otteella koottu sarja kokeita, vortexista, shiftejä.

”Tää vortexilla tapahtuva sisäinen purkutyö on mun väitöstutkimuksen ydin ja
mun ehdotus näihin maailman laajuisiin kriiseihin. Eli miten sisäisiä
automaatioita ja projektioita tunnistetaan, kuinka defenssejä voidaan purkaa.” (Dr. Harden, Parantaja)

Joukko lähtee tutkimaan meduusaa, avainta parantajaprosessissa. He tutkivat ihmisen muutosvastarintaa ja taipumusta ajatella pysäytetyillä, kuolleilla kuvilla.  Viiksi-instituuttilaiset matkaavat tekemään maastotutkimuksia. Parantajaleiri-elokuvassa viiksi-instituuttilaiset matkaavat Kolille, porttiin. Elokuva päättyy valonsäteiden täyttämään aukeaan keskellä metsää, yläviistosta kuvattuna avautuu maisema, jossa kuin henkiolento tai nymfi ilmestyy maisemaan –  Olavi Virran Metsäkukkien soidessa.  

Viiksi-instituutti toimiikin sallivana kehystyksenä moninaisuudelle: huokoisen epämuodon sisässä on nyt radikaalisti kaksi erilaista esitystä. Noora Dadu ja Niina Hosiasluoma kulkevat omilla teillään.  Antroposofiasta kumpuavat kysymyksenasettelut saavat rinnalleen kolonialistisen sodan, Palestiinan ja palestiinalaisten kokemuksen.

Väitöskirjaosiossa tapahtui huima transformaatio. Noora Dadun rippi-isähahmo muuntuu  palestiinalais-kuusaalaiseksi dekolonialisaatiotutkijaksi. Tämä Jusu haastaa Dr. Hardenia. Hän toteaa, että heillä kahdella on eri maisema. Hän kysyy, kenen muutosvastarinnasta Dr. Harden puhuu ja keitä tämä tarkoittaa puhuessaan ”meistä”.  Hän kehottaa toimintaan, hän kehottaa kysymään ja kuuntelemaan ja muistuttaa Suomen Palestiina-verkostostaSumudista.

Tarkoittaako tämä Viiksi-instituutin hajoamista? En usko. Ajattelen, että Viiksi-instituutin ytimessä on ainutkertainen ja moninainen oleminen Jean-Luc Nancyn hahmottamassa mielessä.  Viiksi-instituutilla ei ole tarvetta keinotekoisesti rakentaa ja ylläpitää yhtenäistä kollektiivia. Parantaja osoittaa, miten yhteisö ja samalla teos voi olla aidosti hajanainen ja avoin. Minua tällainen esityksellisen teon muotoajattelu elähdyttää.

Kysy ja kuuntele

Minulle teoksen koskettavin ja liikkeelle saattanut osuus tapahtui väliajan jälkeen. Esitystila on paljastunut kokonaisuudessaan. Alun projisointiverhon takaa aukeaa meduusaa hätkähdyttävästi muistuttava läpikuultava paimentolaisteltta, jota ympäröi katosta roikkuvia meduusoja kuin vedessä kellumassa. Teltan edessä on patjojen, tyynyjen ja peitteiden meri kuin suuri siskonpeti, jonne voi asettua köllöttämään. Viiksi-instituuttilaiset istuvat teltassa ja laulavat Händelin Il pianto di Mariaa, Marian itkua moniäänisenä a capellana.

Niina Hosiasluoma johdattaa esineteatterina lohtukohtuun, hän kertoo iltasatua, muunnelmaa Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta.  Tässä tarinassa ei Pessiä ja Illusiaa ole. Minua huvittaa muistitikku älykkötutkijana. Siellä on sota ja sotamiehen (desinfiointipullo) rapujenpyydystystä everstille. Siellä ovat nyt jokihelmisimpukka Raakku ja rapu juustoraastimena. Sadun sisässä Raakun sisäpinta muuttuu surun kyynelistä sateenkaaren väreiksi ja päätyy everstin rouvan koruksi, ja rapu kattilaan. Surunkyynelistä voi tulla ilonkyyneliä. Vihollisen eksyneen lentokoneen rypälepommit satavat korsuun ja kaikki lentävät taivaan tuuliin. Sen pituinen se.

Sanat ovat palestiinalaisten aseita. Sanat voivat saada lihan liikkumaan vastarintaan, muistamaan, todistamaan.  Nyt Dadu ei enää ole Jusu vaan oma itsensä. Hän kertoo isänsä lempikappaleesta ja laulaa tätä libanonilaisten Rahbanin veljesten laulua  Habaytak Bisayf. Se kertoo kylmistä talven päivistä, tytön rakkaudesta –  kylmässä talvessa, jonne tyttö palaa odottamaan miestä. Laulu kertoo, miten tyttö odotti rakastettuaan kesällä, odotti talvella. Eivätkä rakastavaiset kohtaa. Rakastetun kyynelillään kirjoittaman viestin kirjaimet on talvi pyyhkinyt pois. Vuodet tekivät heistä muukalaisia toisilleen.  Dadu kertoo viimeisistä 14 kuukaudesta. Hänellä on kädessään Tatreez palestiinalaisten sukupovia vanhoja ristipistokäsityötraditio, jota hän on opetellut. Tatreez ei ole pelkkä traditio vaan  sijoiltaan karkotetun yhteisön lohdun tuoja. Dadu lausuu Kahlil Gibranin Anna minulle huilu -runon. Hän lausuu Palestiinan kansallisrunoilijan, Palestiinan kansan äänen,  Mahmoud Darwishin  Äidilleni-runo, jonka runoilija kirjoitti ollessaan Israelissa vankina. Darwish on yhdessä Edward Saidin kanssa kirjoittanut Palestiinan itsenäisyysjulistuksen vuonna 1988. Hän lausuu Gazan äänen, ilmaiskussa vuosi sitten kuolleen runoilijan Refat Alareerin (1979–2023) runon:

Jos minun on kuoltava

Tulee sinun elää

Jotta kertoisit tarinani

Jotta myisit tavarani

Jotta ostaisit palan kangasta

Ja muutaman narun

(Tee siitä pitkähäntäinen ja valkea)

Jotta lapsi, jossain Gazassa

Katsoessaan silmiin taivasta

Odottaessaan isää, joka lähti lieskojen saattelemana

Eikä hyvästellyt ketään

Ei edes omaa lihaansa

Ei edes itseään –

Näkisi leijan – minun leijani jonka teit,

Liitämässä yllään

Jotta hän hetken uskoisi sen olevan enkeli,

joka kantaa takaisin rakkautta

Jos minun on kuoltava

Suokoon se toivoa

Olkoon se tarina

(Refat Alareer)

Parantajasta aistin menetyksen ja surun melankoliaa, mutta sitä ympäröi hiljainen sinnikkyys ja toivo.

Vertaukseni saattaa ontua, mutta Parantajassa Noora Dadun Palestiina-osio tavoittaa samankaltaista hienovaraista herkkyyttä vailla tuomitsevuutta tai didaktisuutta kuin Adania Shibli romaanissaan Sivuseikka. Sanat ovat aseita.

Umstülpungissä  katsoin Niina Sillanpään installaation elämää synnyttävää kokonaisuutta:  mitä kaikkea vaalitaan, mikä kaikki itää ja lisääntyy. Saatoin rituaalisena meditaationa kulkea pitkin pientä jatulintarhaa. Nyt  Parantajaan Sillanpää on tehnyt Takomon aulaan Siementen ylösnousemuksen. Siemeniä, ne nousevat ja itävät.

”Kuljin maan kamaralla ennen kuin miekat kulkivat ruumiin yli,

muuttivat sen pöydäksi.

      Tulen tuolta, annan taivaan takaisin äidilleen, kun taivas itkee

äitiään. Minäkin itken, jotta pilvi tuntisi minut palatessaan.

     Rikkoakseni säännön opettelin kaikki sanat, jotka sopivat veren

tuomioistuimeen.

     Opettelin kaikki sanat ja murensin ne kootakseni niistä yhden

ainoan sanan:

   …kotimaa.”

(Mahmud Darwish (suom. Jaakko Hämeen-Anttila)

Yritän kysyä ja kuunnella

Olen lukenut, yrittänyt ottaa selvää. Rashid Khalid on modernin arabitutkimuksen emeritusprofessori Columbian yliopistosta. Hänen sukunsa vuosituhantiset juuret ovat Jerusalemissa. Edward Saidin seuraajana Khalidia pidetään sukupolvensa merkittävimpänä palestiinalaisena intellektuellina ja  Palestiinan elävänä historioitsijana. Se mitä tapahtui lokakuun 7. päivänä ja sen jälkeen voidaan ymmärtää Khalidin mukaan vain sodan kontekstissa, joka on jatkunut koko 1900-luvun.  Khalidin vuonna 2020 kirjoittamassa teoksessa on saksalaiseen laitokseen lisätyt jälkisanat, jotka hän kirjoitti helmikuussa 2024. Hän päättää kirjoituksensa: ”—kivuliaiden historiallisten tosiasioiden tunnustamisen raskaalle prosessille, keskinäiselle tunnustukselle, oikeudenmukaisuudelle ja yhtäläisille oikeuksille perustuvaa rauhaa ei ole näköpiirissä.” Khalidi toivoo kuitenkin, että hänen lapsenlapsensa näkisivät sodan lopun ja kestävän rauhan.   Liityin Sumudiin. Pieni teko.

Me saamme enemmän palestiinalaista runoutta julkaistuksi Suomessa?

Esitystiedot:

Työryhmä ja vastuualueet:

Dr. Hardenin väitöstutkimus: Joanna Haartti

Dekolonisaatio: Noora Dadu

Elementtitutkimukset ja IwIP: Hanna Raiskinmäki

Parantajaleiri-elokuvan kuvaus ja leikkaus: Anna Antsalo

Lohtukohtu eli Satuesitys: Niina Hosiasluoma

Tilan tekeminen, instituutin lavastus: Niina Sillanpää

Instituutin avoimien ovien valaisu: Heikki Paasonen

Siementen ylösnousemus: Niina Sillanpää

Lähteet

Khalidi, Rashid  (2024). Palestiina. Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017 (alk.  The Hundred Years´War on Palestine , 2020). Suom. Anna Tuomikoski.

Kontula, Anna (2020). Muuri: matka maailman suurimpaan vankileiriin. Helsinki: Into.

Mashiach, Itay (2024). Palestinian-American Historian Rashid Khalidi: ’Israel Has Created a Nightmare Scenario for Itself. The Clock Is Ticking’. Rashid Khalidin haastattelu 30.11.2023 Haaretz.

Nancy, Jean-Luc (2021). Singulaarinen pluraalinen oleminen (alk. Être singulier pluriel, 1996). Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Räsänen, Syksy (2024).  Israelin apartheid (3. painos). Helsinki: Umpihanki, Rosebud, Rauhanpuolustajat.

Shibli, Adania (2024). Sivuseikka. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي  2017. Suom. Sampsa Peltonen. Otava.

Stewart, Timo (2022). Luvatun maan lumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. Gaudeamus 2022.