Brasilialaisen koreografin Lia Rodriguesin tanssiryhmän teos BordaTanssin talossa kääntää eurosentristä katsettani uusiin asemiin. Miten etuoikeutettua on saada nähdä tällainen teos.

Kirjoitukseni on pohdintoja teoksen ympäriltä.

Hiljaisuus ottaa tilan haltuun

Borda ympäröi meidät hiiskumattomalla hiljaisuudella ja liki pimeydellä. En tiedä kestoa, ehkä viisitoista minuuttia, ehkä enemmän. Valonkajeessa erottuu näyttämön lattiaa diagonaalisesti lävistävä, yhteenkietoutuneesta muovista ja kankaasta muodostunut kumpuileva maaperä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus ovat radikaaleja vastarinnan eleitä. Borda ottaa tilan haltuun hiljaisuudella ja pakottaa katsojat vähitellen aistimaan vähäistä liikettä, muovin kahinaa ja pinnan kumpuilua.

Borda on kuin elävää joukkoruumiin kudosta, joka muotoutuu alati uudelleen. Tästä yhteisestä kollektiivi-ihosta kehkeytyy huimia veistoksellisia muodostelmia, joita tanssijat rakentavat suhteessa muoviin ja kankaisiin. Vieraasta maaperästä alkaa pilkistää päitä, ujoja, hämmentyneitä, pelleileviä, uteliaita. Vähitellen ilmaantuu käsiä, jalkoja ja kokonaisia ruumiita, joista muotoutuu huima hengittävä tekstiiliveistos.

Näyttämöllä leikittelevät groteskit hahmot. Jostakin aukosta tunkee esiin pää, leikitään kivi, sakset, paperia. Siellä tapahtuu milteipä syntymän ihme. Bordan esiintyjäruumiit ikään kuin heräävät eloon. Katseet suuntautuvat yläilmoihin, kädet hamuavat ylöspäin, sormet ja jalat harottavat tunnustellen ympäröivää maailmaa. Näyttämöllä näen elämänkiertoa: siellä synnytetään, synnytään, imetetään, kannetaan lasta. Räsynukke lennähtää jostakin hoivattavaksi.

Bordassa toistuvat kantamisen eleet koskettavat. Tanssijoilla on kantamuksia, he ovat kannettavina, kantajina, he kannattelevat. Kantaminen koskee niin ihmisiä kuin mukana kuljetettavaa omaisuutta. Tanssijat tuovat mieleeni vaeltavan lauman, kuin porotokan liikkeellä. Heistä rakentuu ihmisyhteisö, joka tarjoaa jäsenilleen suojaa luonnonolosuhteita, koloniaalisia rakenteita ja väkivaltaa vastaan.

Muovi ja kangas synnyttävät assosiaatioita virtoihin, meriin, luonnonkatastrofeihin ja ekologiseen kriisiin. Kangas ja muovi vievät mukanaan. Voin nähdä mielessäni jäätiköiden sulamisen synnyttämät virrat, mustan öljyn saastuttamat maat. Jo muovi itsessään on materiaali, joka täyttää valtameret.

Myrsky ulvoo. Muovin ja kankaan raivoisa liikehdintä pysähtyy. Joukko asettautuu.

Ilo ja energia ovat poliittisia tekoja

Rummutus saa joukon kuoriutumaan valkoisista vaatteistaan. Esiin puhkeaa huikean värikäs, paljetteja loistava, bilettävä joukko, joka marssii voimantuntoisesti kohti etunäyttämöä ja levittäytyy näyttämön leveydelle. Kollektiivisena ruumisorganismina liikehtivä joukko muuntuu karnevaaliksi.

Tanssijat olennoituvat kymmenjalkaiseksi hameolennoksi tai pienten valkoisten vaatteiden pyykkitelineeksi. Käsivarret ladataan täyteen vaatteita. Yhdellä käsivarsien kohotuksella vaatteet lentävät ilmaan. Ilma on sakeana valkoisista lentelevistä vaatteista.

Joukko räjähtää yhteiseen energeettiseen ilonpitoon kasvavan rummutuksen ja Mestre Luiz Paixãon viulun rouhean synkopoidun soundin, Amor Amor Amorin, siivittämänä.

Borda purkaa synkistelevää dystopiaa ja uhriajattelua. Se on groteskia, valtasuhteita nurinkääntävää leikittelyä, jossa jäte, reunat ja näkymättömyys muuntuvat kauneudeksi ja kauheudeksi. Musta muovi oksentuu tai ripuloituu valkoisen kankaan aukosta kuin öljy tai laava.

Tämä on karnevalistista kumousta. Ilo ei ole kärsimyksen vastakohta eikä sen kieltämistä. Se on ruumiillista voimaa, joka kieltäytyy alistumasta uhrin asemaan.

Bordan suhteinen energia

Bordan energia on suhteista. Se syntyy yhdessä, kollektiivisessa näyttämöruumiissa. Näyttämöllä pidetään neuvonpitoa, ehkä kerrotaan vitsejä, joka tapauksessa vitsaillaan ja kuiskutellaan. Kollektiivisesta tanssiruumiista sinkoutuu erilleen yksilö, joka ilakoi, näyttää omaa virtuositeettiaan ja palaa jälleen joukkoon. Teoksen dynamiikka rakentuu tanssijoiden yhteensulautumisesta, erilleen purkautumisesta ja muovautumisesta jälleen uusiin muodostelmiin.

Karnevalismi ei eksotisoi eikä sievistele. Tarkkaan koreografioidut liikkeet ovat täynnä kapinallista voimaa. Koreografinen kurinalaisuus ei kesytä esiintyjien itsellistä kurittomuutta.

Borda rakentaa tilaa, jossa tanssijat leikkisinä, kekseliäinä ja vastarintaisina rakentavat ja hajottavat kollektiivisia muodostelmiaan. Yksilöllinen virtuositeetti ei asetu kollektiivisuutta vastaan eikä kollektiivi tukahduta yksilöllisyyttä. Yhteinen liike syntyy eroista, erilaisista ruumiillisista historioista, liikekielistä ja yksilöllisistä aloitteista.

Tanssi pelastaa maailman

Borda sai miettimään, miten tanssi pelastaa maailman. Länsimaisessa taiteilijakeskeisessä, taiteen autonomiaa puolustavassa ajattelussa sanottiin 1980-luvulla, että runous pelastaa maailman.

Ajatus siitä, että taide voi pelastaa maailman – tai ainakin yksittäisen ihmisen elämän – on kantanut niin tanssiaktivismia kuin kirjallista aktivismia. Runo voi olla sortajalle vaarallinen. Bordan tanssi puolestaan ottaa tilan haltuun ja vaatii oikeutta olla olemassa ja tulla tunnustetuksi. Se kääntää katseen ja tuo marginalisoidut tai uhatut ruumiit näkyviin toimijoina.

Tiedän, ettei tanssi pysäytä luoteja tai pura silmänräpäyksessä koloniaalisia rakenteita. Mutta se voi muuttaa ruumiillisia ja yhteisöllisiä suhteita, tapoja nähdä ja toimia yhdessä. Bordassa tanssi on yhteisen maailman rakentamista.

Reunalta syntyvä maailma

Borda sai jatkamaan kysymystä portugalin kielen sanasta borda. Se tarkoittaa reunaa, laitaa, rajaa, myös vaatteen helmaa tai reunusta. Reuna voi erottaa ja sulkea ulkopuolelle, mutta se on myös kohtaamisen ja siirtymän paikka, tunnetun ja tuntemattoman välinen alue.

Sosiaalisesti reuna merkitsee marginaalia, paikkaa yhteiskunnan laidoilla. Ihmisiä voidaan heittää yli laidan, heidän elämänsä voidaan mitätöidä. Tällainen raja määrittää, kenellä on oikeus näkyä, puhua, liikkua ja kuulua yhteisöön.

Rodriguesin työ Rio de Janeiron Complexo da Maréssa antaa näille merkityksille erityisen painon. Hän on siirtänyt tanssiryhmänsä toiminnan favelaan ja perustanut sinne Escola Livre de Dança da Maré -tanssikoulun. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä eikä taiteilijasta, joka saapuu pelastamaan marginaalissa eläviä ihmisiä. Kyse on taiteellisen toiminnan edellytysten, tilojen ja toimijuuden rakentamisesta.

Tässä syntyy yhteys brasilialaisen Paulo Freiren kriittiseen sorrettujen pedagogiikkaan. Freiren ajattelussa vapautuminen ei tapahdu siten, että joku ulkopuolinen antaa sorretuille tiedon ja tietoisuuden. Ihmiset ovat oman kokemuksensa ja maailmansa aktiivisia tulkitsijoita ja muuttajia.

Rodriguesin työskentelyssä tätä voi ajatella ruumiillisena pedagogiikkana. Koreografia ei synny irrallaan tanssijoiden omista kokemuksista. Tarkasti koreografioiduissa teoksissa elävät tanssijoiden ruumismuistit, erilaiset liike- ja tanssiperinteet, myös katutanssin liikekielet. Tanssija ei ole vain koreografin materiaalina toimiva ruumis vaan oman kokemuksellisen tietonsa kantaja.

Borda on täynnä esiintyjäruumiiden avointa, leikittelevää läsnäoloa, kuritonta ja samalla kurinalaista liikettä ja suoraa kontaktia yleisöön.

Kysymys tilasta on hyvin konkreettinen. Kuka saa ottaa tilan haltuunsa? Kenen ruumis saa näkyä, liikkua, tanssia ja tulla tunnustetuksi? Millaiset ruumiit ja millainen liike kuuluvat nykytaiteen näyttämölle?

Nämä kysymykset kytkeytyvät myös brasilialaiseen dekoloniaaliseen ajatteluun. Lélia Gonzalezin musta feministinen ajattelu, erityisesti hänen käsitteensä amefricanidade, kyseenalaisti eurokeskeisen käsityksen Latinalaisen Amerikan kulttuurisesta identiteetistä. Gonzalez nosti esiin afrikkalaisen diasporan ja alkuperäiskansojen kulttuurisen tiedon, jonka kolonialistinen historiankirjoitus oli työntänyt marginaaliin.

Djamila Ribeiron lugar de fala, puhumisen paikka, puolestaan kysyy, mistä asemasta käsin ihminen puhuu ja kenen kokemukset tunnustetaan tiedoksi. Nämä kysymykset koskevat myös tanssivaa ruumista. Kenen liike tunnustetaan taiteeksi? Kenen ruumiillinen kokemus saa tulla näkyväksi?

Rodriguesin tanssilliset juuret ovat myös eurooppalaisessa nykytanssissa, mutta hän ottaa tradition haltuunsa kumartamatta sen hierarkioita ja kytkee toisenlaisiin ruumiillisiin kokemuksiin ja yhdessä toimimisen tapoihin. Se on radikaalia vapautta kuvitella maailmaa ja ruumiillistaa sitä näyttämöllä toisin.

Ajattelen Bordaa myös liikkuvan ruumiin arte poverana. Muovi, käytetyt kankaat, vaatteet ja jäännösmateriaalit eivät ole vain lavastuksen aineksia. Ne muuttuvat ruumiiden kanssa maisemiksi, olennoiksi, suojiksi ja uhkiksi. Hylätystä syntyy jotakin, mitä ei voi palauttaa materiaalin aikaisempaan käyttötarkoitukseen tai arvoon.

Tässä syntyy kiinnostava yhteys Joseph Beuysin sosiaaliseen kuvanveistoon, ajatukseen taiteesta ihmisten välisten suhteiden ja yhteiskunnan muovaamisena. Beuysin jokainen ihminen on taiteilija -ajatus laajensi taiteen käsitteen koskemaan yhteiskunnallista toimintaa.

Mutta Beuys rakensi itsestään myyttisen taiteilija-shamaanin. Rodriguesin Maréssa tekemässä työssä taiteellinen toimijuus rakentuu kollektiivisesti. Hän ei asetu favelan pelastajaksi vaan luo edellytyksiä yhteisölliselle taiteelliselle toiminnalle.

Borda ei esitä tätä ajatusta ohjelmallisena julistuksena. Se tekee yhteisen muotoutumisen, keskinäisen riippuvuuden ja yksilöllisen toimijuuden näkyväksi näyttämöllä.

Reuna ei enää ole vain ulkopuolisuuden paikka. Siitä tulee tila, jossa syntyy uutta.