Keveänvilpittömästi kuulumisen ja kuulumattomuuden raskaassa päässä

Näyttelijä Ella Lahdenmäen ja muusikko Tapio Viitasaaren DIY-esitys Eteläpohjalaisia Teatteri Takomossa on kutoutumista, kehkeytymistä, iloista puuhastelua. Se henkii DIY-asennetta: tehdään juuri sitä mitä huvittaa. Olen heikkona Eteläpohjalaisten kaltaiselle köyhän teatterin estetiikalle ja tekemisen asenteelle.

Omaan muistiini pakkautuu heti stereotyyppisten kuvien ja kertomusten varasto: häjyt, Isontalon Antti ja Rannanjärvi, puukkojunkkarit, Pohjalaisia, Lapualaisooppera. Lapuanliike, Mäntsälän kapina, kyyditykset. ”Aakeet laakeet”, maisemat ja talot, joita Juhani Palmu maalasi. Provinssirock. Ai niin, Tangomarkkinat. Ja ”min’ oon meiltä ja muut on meirän krannista”, tuo itsetietoisuutta huokuva sanonta, jolla satakuntalaiset vanhempani pilailivat.

Ella Lahdenmäki ja Tapio Viitasaari ovat pellavakylpytakeissaan – ollaanhan Lapuan Kankureiden maastossa. Tyhjällä näyttämöllä roikkuu pellavalankaa. Kosketinsoitin soittaa kahta säveltä, joilla alkavat sadat laulut, Armstrongin What a Wonderful World, Bowien Let’s Dance. Mutta kun ollaan eteläpohjalaisessa mielenmaisemassa, niiden täytyy olla kansanlaulusta Isontalon Antti ja Rannanjärvi.

”Isontalon Anttii…” Lahdenmäki laulaa alkusäveliä, kuulostelee.

Tätä tuttua kansanlaulua Lahdenmäki ja Viitasaari alkavat liveluupata. Kerta kerralta mukaan tulee uusia äänikerrostumia, kunnes kahdesta sävelestä on kehkeytynyt monien äänien kudos.

Se on virittävä avain teokseen, jossa matkataan identiteetteihin, juuriin, kuulumiseen ja kuulumattomuuteen.

Äänivirittelyä seuraa toinen viritys. Viitasaari alkaa vedellä lankoja pitkin lattiaa. Langoista levittäytyy näyttämölle suuri Suomen kartta. Lahdenmäki rajaa pellavansiemenillä kartalta salmiakinmuotoisen alueen: Etelä-Pohjanmaa! Pinja Kokkosen valo saa alueen hehkumaan verenpunaisena. Meillä on alue, affektien sydänmaisema.

Projisoinnissa käydään läpi maakunnan kuntia. Paikkoihin saadaan yhteisessä kyselyssä henkeä: mistä ollaan kotoisin, kuka tunnettu ihminen on mistäkin kunnasta. Ellan Seinäjoki, Tapion Alahärmä. Teatteri Takomon yleisössä on hämmästyttävän paljon eteläpohjalaisia. Syntyy hetkeksi ”me”. Jaamme nimiä, paikkoja, maisemaa, ehkä kokemustakin.

Mutta kuuluminen sisältää aina myös mahdollisuuden jäädä ulkopuolelle.

Lahdenmäki siirtyy näkymättömiin, ääni muutettuna identiteetin peittämiseksi. Kuulemme luettelon alueen hyvistä asioista. Esiintyjät pistävät tanssiksi kahden naisten kansallispuvun kanssa, tanssivat Pohjalaista neliötä. Mutta kotiseutu on myös täynnä ahdistusta. Paluu juurille ahdistaa. Ahdistus alkaa junassa Parkanon kohdalla.

Kohtaus toistuu, nyt alueen miinuksista. Kuka tunnettu pohjalainen on sanonut mitäkin? Listat ovat paljastavia.

Ja sitten tapahtuu hienovarainen siirtymä. Soitetaan trumpettia. Tulevat menetetyt mahdollisuudet ja kiellot. Kenen lapset pääsevät musiikkioppilaitokseen? Pojat eivät hypi twistiä.

Tullaan luokkaan ja seksuaalisuuteen. Mieleeni muistuu Haapavedeltä kotoisin olevan näyttelijä Juho Uusitalon monologiteos Full Pull, Woyzeck! (ohjaus Laura Mattila) ja sen kuvaama maskuliinisuus, joka ei mahdu sille tarjottuun joukkoon.

Eteläpohjalaisia alkaa käsitellä poissulkevuutta monenlaisena käytäntönä. Kuka saa kuulua? Kuka saa tehdä? Kuka saa soittaa?

Ella soittaa trumpettia, vaikka ei osaa. Tuohitorvella töräytellään. Kaikki musiikki tehdään esityksessä itse.

Tässä esityksen DIY-asenne muuttuu minusta kiinnostavaksi myös luokkakatseen kannalta. Asioita voi oppia epätavallisella tavalla. Juuri musiikin (myös teatterin?) tekemisessä konkretisoituu ero formaalin ja epäformaalin oppimisen välillä. Ketkä menivät musiikkioppilaitoksiin, ketkä eivät? Kuka on oppinut, että hänellä on lupa tarttua instrumenttiin, vaikka hän ei hallitse sitä ”oikein”?

Vuosikymmeniä sitten kulttuurintutkija Dick Hebdige kirjoitti teoksessaan Subculture: The Meaning of Style (1979) siitä, kuinka alakulttuurit ottivat musiikin tuotannon ja kulttuuriset merkit haltuunsa ja käyttivät niitä toisin. Eteläpohjalaisia ei ole punkia eikä post-punkia, mutta jokin samankaltainen haltuun ottamisen ele siinä on.

Pellavalanka, tuohitorvi, trumpetit, kansallispuvut, kansanlaulut. Ellan valkoiset polven yli ulottuvat naisten bootsit. Perinne asetetaan uusiin yhteyksiin, säröineen päivineen. Kaksi naisten kansallispukua viettää eteläpohjalaisia häitä.

Korkea ja matala sekoittuvat myös hienossa musiikkidramaturgiassa. Äänen kudoksessa kuuluu runonlaulanta, ne laulut, joita rahvas lauloi ja joita halveksuttiin jumalattomana renkutuksena: Isontalon Antti ja Rannanjärvi, Kaksipa poikaa Kurikasta. Mutta paikalle saapuu myös korkeakulttuuri. Pohjalaiset häät alkavat Alavudella syntyneen Toivo Kuulan Häämarssilla.

Esitys ei kuitenkaan tee tästä vastakkainasettelusta numeroa. Se vähät välittää korkeakulttuurisesta vaateesta, monimutkaisesta tekniikasta tai tarpeesta osoittaa teoreettista oppineisuutta. Ikään kuin se kysyisi: miksi oikeus tehdä taidetta tai kuulua taideskeneen kuuluisi vain niille, joilla on oikeanlaista kulttuurista pääomaa, oikeat taidot, oikeat käsitteet ja oikeanlainen maku?

Tämä saa ajattelemaan myös prekaaria työtä ja niukkuuden ajan esityksiä. Lahdenmäki ja Viitasaari vastaavat liki kaikesta itse. Mikä DIY:ssä on esteettistä valintaa, mikä pakon sanelemaa prekaaria selviytymistä? Millä tavoin tämänkaltaiset esitykset ovat yhteydessä talouteen ja politiikkaan?

Kysymys ”kuka saa esittää?” kääntyy kysymykseksi: kenellä on varaa esittää?

Ja silti Eteläpohjalaisia ei jää tämän kysymyksen raskaan pään alle.

Palaan Lahdenmäen ”Isontalon Anttiiii!” -ääneen, kirkkaaseen yläsäveliseen kuulosteluun. Ehkä juuri kuulostelu on koko esityksen tapa olla maailmassa. Se kuulostelee niitä epämukavuuden, kuulumattomuuden ja häpeän tuntemuksia, jotka jäävät ruumiisiin ja joita ruumiissa eletään.

Eteläpohjalaisten luokkakatse voisi olla iloton, raskassoutuinen tai tunkkaisen tunnustuksellinen. Mutta eipä ole.

Lahdenmäki ja Viitasaari käsittelevät keveästi ja leikkisästi isoja asioita: identiteettiä, juuria, luokkaa, seksuaalisuutta, kuulumista ja kuulumattomuutta. Teoksen voi nähdä jatkumona Jumppatytöille. Sen voi nähdä myös eräänlaisena hoitomuotona ja hoivana, kuten monet Teatteri Takomon esitykset.

Mutta hoiva ei tässä tarkoita silittelyä. Pikemminkin se merkitsee mahdollisuutta kuvitella kotiseutu toisin.

Eteläpohjalaisia rakentaa hyväksyvämpää tulevaisuutta, inklusiivista, etukenoista kotimaisemaa.

Holmbergilla oli etunoja, Lahdenmäellä ”etukeno” asenteena ja toimintatapana:

”…koska etukeno, olis jo menossa varaamaan lippuja, ehkä varooks soittaas ja kysyys, että tarviiskohan se jotain apua, tai että haluaaskohan se vaikka tuoda sitä taidettansa tänne kotihin päin. Minäpä soitan ja kysyn, koska etukeno. Ja vaikka siitä taiteesta ei tajuaisi kattottuansa mitään, NIIN EI SE MITÄÄN, sellasta se välillä on, EI TARTTIS YHTÄÄN AHARISTUA. SEN SIJAAN vois vaikka ajatella, että AIKA MAHTAVAA, että minä en tajua tästä yhtään mitään että ON SE MAAILMA IHMEELLINEN PAIKKA kun tulee tällä tavalla YLLÄTETYKSI…”

Teksti, ohjaus, dramaturgia, skenografia, sävellys, äänisuunnittelu,
videoarkisto ja -koonti, tuotanto ja esiintyminen: Ella Lahdenmäki ja Tapio Viitasaari

Valosuunnittelu: Pinja Kokkonen

Pukusuunnittelu: Alex Luonto

Videotaide: Irene Suosalo

Kuvataide: Laura Hetemäki

Esityskuvat: Matti Ahopelto