”Tiedät mistä olet aikeissa kirjoittaa, mutta lopulta löydät itsesi aina äitisi viereltä.” — Sasha Marianna Salzmann
Minna Lundin käsikirjoittama ja ohjaama Äitisi Klytaimestra Ryhmäteatterissa on julma, julkea ja häikäilemätön ja yhtä aikaa häkellyttävän keveä. Se on aistimellinen, älyllinen ja häijy esitys, joka ei selitä asioita puhki. Siinä nähdään nautinnollista näyttelijäntyötä. Se on hieno adaptaatio antiikin myytistä ja kriittinen kommentti nykyajasta. Sen keskiössä on nimensä mukaisesti äiti Klytaimestra, ei Elektra. Ja tuo äiti on ”sinun” – siis minun, meidän, kaikkien äitien ja lasten suhteisiin ulottuva hahmo.
Klytaimestra makaa keittiössä kuin uhrialttarilla. Sama kuva aloittaa ja päättää tapahtumat. Esitys rakentuu eräänlaiseksi takaumaksi, kehämäiseksi rakenteeksi, jossa kohtalo näyttää jo toteutuneen ennen kuin tapahtumat alkavat. Silti kuolleiden äitien kuoro avaa kehän vielä kerran.
Minna Suuronen valmistaa Klytaimestran keittiössä ruokaa hienovaraisen parodisena mestarikokkina, kuin suoraan television kokkiohjelmasta. Mutta Suuronen on yhtä aikaa huima kaksoisviestijä. Hänen tekemänsä äidin näennäinen lehmänhermoisuus ja sen alla kytevä julmuus on nautinnollisen puistattavaa katsottavaa. Hän selittää tekemäänsä, suuntaa ikihymynsä ja puheensa meille katsojille. Valmistumassa on trippa alla romana, pötsipata, jonka raaka-aineena ovat teurastetun eläimen vähempiarvoisina pidetyt osat. Sen valmistaminen vaatii aikaa ja huolellisuutta, kuten äitiyskin.
Klytaimestra leipoo pehmosämpylöitä, vaivaa taikinaa rakastava kestohymy kasvoillaan ja rinnastaa taikinan synnyttäneen naisen vatsan pehmeyteen ja äitien sukupolviseen jatkumoon. Syöminen on perheen rituaali, kodin lämpöä, arkea ja perinteitä. Juhlahetkessä tarjolle saadaan charcuterie-lautanen. Oresteia rakastaa perunamuusia, johon liittyvät hänen lapsuudenmuistonsa. Videolla nähdään Oresteian ja Elektran suut jäystämässä sitkeitä karkkeja.
Ruoka on materiaalinen toimija, jonka kautta esitys käsittelee äitiyden, rakkauden, vallan, kontrollin ja omistushalun monimutkaisia suhteita ja affekteja. Sitä valmistetaan, tarjotaan, syödään ja niellään. Rakkaus tungetaan pakolla ruumiiseen. Jo Elektran syntymä ja imettäminen tuovat näkyviin ravinnon ja rakkauden ambivalenssin. Elektra imee, imee, tuntuu imevän äidin kuiviin.
Riku Suvitien luomassa pinkissä nukkekodissa onnellisuuden julkisivu repeilee ja vuotaa. Sen alta paljastuvat omistushalu, riippuvuus, tukahdutettu aggressio ja välinpitämättömyys. Klytaimestran keittiö ei ole vain 1950-luvun amerikkalaisen unelman, perhearvojen ja heteronormatiivisen onnellisuuspakon näyttämö. Se on myös psyykkinen tila, jonka seinät ovat yhtä lailla yhteiskunnallisia kuin sisäistettyjä rajoja.
Keittiö on kohtu, ruokapöytä alttari, äidin vatsa lukittu sisätila. Klytaimestra synnyttää samalla keittiösaarekkeella, jolla hän leipoo sämpylöitä ja valmistaa ruokaa. Synnytys ja ruoanlaitto limittyvät, taikina nousee kuun mukana, äiti imettää lastaan. Äitiys tarkoittaa uhrausta: ”Äidit eivät koskaan kykene vihaamaan synnyttämiään lapsia, vaikka lapsi jo kohdusta alkaen syö äitiä elävältä. Kohtu on Jumalan assistentti.”
Kuolleiden kotiäitien kuoro kommentoi ja peilaa äitiyden kokemuksia, muistuttaa rituaaleista ja uhrauksista, jotka toistuvat sukupolvesta toiseen. ”Me äiti-ihmiset kun näemme lajityypillisesti vain tähän ihan lähelle ja siten pidämme huolen jälkikasvustamme.”
Eikä esitys unohda lehmän teurastustakaan. Lehmä kietoutuu äitiyden dynamiikkaan ja uhraamisen rituaaleihin perheonnen ja yhteisön hyväksi. Elektra ratsastaa lehmällä kuin absurdissa rituaalissa. Lehmän tiineys kestää suunnilleen yhtä kauan kuin ihmisen raskaus. Lehmän pötsistä valmistuu trippa alla romana. ”Ensi vuonna uhrataan lehmän sijaan jotain kevyempää, esimerkiksi karitsa.” Ja verta tulvehtii lehmästä kuin äidin teurastuksen esinäytöksenä.
Näyttämö ei alkaa käyttäytyä kuin ruumis. Pinkki sameutuu. Veri ja lapsivesi muuttavat tilan materiaalisuutta. Usva tekee näkyvästä hähmäistä. Sisäinen tulee ulkoiseksi, ruumiin rajat vuotavat, syöminen muuttuu uhkaavaksi, hoiva väkivallaksi, koti vankilaksi. Mutta tämän esityksen groteski ei ole vapauttavaa karnevalismia. Se sulkee, toistaa ja tukahduttaa.
Klytaimestran keittiössä asuu pakko-onnellisuuden riivaama perhe. Esityksen näyttelijäntyö vie onnellisuuden performatiivisen suorittamisen äärimmilleen. Toistosta tulee pakko, joka alkaa näkyä ruumiissa.
Rakkauden pakkosyöttö ja onnellisuuden pakkomielle synnyttävät groteskin nautinnollista väkivallan koreografiaa. Esityksen tyylilajia tekisi mieli kutsua itsekurin groteskiksi. Kaikki on jatkuvaa pakonomaista itsekuria, torjuntaa, rajanvetoa, projisointia, kestohymyä, liioitellun ylisiistejä vaatteita ja hiuksia. Mutta rakkauden kuri vuotaa. Se näkyy hienosti Sonja Kuittisen Elektrassa ja Santtu Karvosen Oresteiassa. Heidän groteski ilmaisunsa on liiallista: ruumiit vääntyvät, kumartuvat, hymyt muuttuvat irvistyksiksi, kävely vääristyy, ajatus etenee sanojen pakkotoistona. Liikkeistä muodostuu koreografiaa, jossa perheenjäsenet suorittavat onnellisuutta kuin heihin ohjelmoitua käyttäytymistä. Pakko ja kuri näkyvät hienosti myös Ella Aurora Snellmanin suunnittelemien pukujen liiallisuudessa. Pakko kuuluu myös äänissä, hengityksessä, huokauksissa ja äänten kiristymisessä. Mila Laineen sellon jousenvedot muistuttavat välillä veitsen viiltoja, välillä huokauksia. Äänimaailma ylläpitää sitkeää, hellittämätöntä uhkaa.
Lundin Äitisi Klytaimestrassa Klytaimestra ei ole enää vain patriarkaalisen väkivallan uhri. Lund purkaa feminististä uudelleenluentaa, jossa Klytaimestralle on annettu ääni ja oikeus omaan historiaansa. Ifigeneian uhraaminen on tehnyt ymmärrettäväksi hänen raivonsa Agamemnonia kohtaan. Nyt äidin oikeutettu viha on kääntynyt vallantahdoksi. Hänen kokemansa väkivalta ei estä häntä käyttämästä väkivaltaa omiin lapsiinsa.
Äitiys ei olekaan yksinomaan uhrautuvaa rakkautta vaan myös omistamista. Teos ei silti palauta Klytaimestraa patriarkaalisen myytin hirviöäidiksi. Äiti voi olla yhtä aikaa uhri, vallankäyttäjä, rakastava, omistava, hoivaava ja tuhoava. Tästä syntyy teoksen groteski ambivalenssi. Jos vallankumous syö lapsensa, tämä äiti syö omansa. Äiti antaa ruumiinsa lapselle, mutta voi myöhemmin vaatia lasta takaisin itselleen. Hoivan ja omistamisen suhde on alusta lähtien ambivalentti.
Klytaimestran keittiö on myös äidin ruumiin sisätila. Ruoka kulkee ruumiiseen, ruumiista tulee ravinnon ja vallankäytön paikka, ja lopulta äidin vatsa sisältää kirjaimellisesti lukitun kodinoven avaimen. Äiti on nielaissut lastensa vapauden. Avaimen leipominen sämpylään ja nieleminen on groteski näyttämöllinen teko, johon tihentyy koko esityksen julma logiikka.
Elektra murhaa äitinsä ja kaivaa veitsellä avaimen tämän vatsasta. Mutta Äitisi Klytaimestra kieltäytyy tarjoamasta Elektran vapautumisen lohtua. Avain on olemassa, mutta esitys ei pääty tyttären vapautumiseen. Juuri tässä on sen tulkinnallinen radikaalius.
Ulkoinen äiti voidaan tuhota, mutta sisäistetty äiti jää. Ehkä juuri tästä syystä Lund ja teoksen muut tekijät eivät vapautakaan Elektraa. Hänen oma tekonsa sitoo hänet äitiin uudella tavalla. Hän joutuu käyttämään väkivaltaa päästäkseen irti äidin väkivallasta. Luce Irigarayn feministinen psykoanalyysi on tehnyt näkyväksi, miten vaikeaa äidin ja tyttären on muodostaa toisistaan erillisiä subjektiuksia kulttuurissa, jossa naisen identiteetti on niin voimakkaasti sidottu äitiyteen. Äitisi Klytaimestrassa kysymys saa erityisen julman muodon: äiti ei päästä lapsiaan irti. Mutta äidistä eläessäänkään ei ole paljon jäljellä. Äitiyden suorittamiseen ovat kadonneet hänen oma identiteettinsä, mahdollinen työnsä, seksuaalisuutensa ja elinvoimansa. Tämä näkyy hienosti Suurosen Klytaimestran vähittäisenä lakastumisena, säihkeen katoamisena.
Kun keittiön seinä avautuu, sen takaa paljastuu maisema, jossa kuolleet äidit istuskelevat rantatuoleissaan sinisissä aamutakeissaan. Elämänsä kukoistuksen ohittaneita, rupsahtaneita entisiä kaunottaria. Santtu Karvosen ja Robin Svartströmin parodinen kahden naisen kuoro on kommentoinut tapahtumia läpi esityksen, tarkkaillut ja kyyläillyt, ruumiillistanut äitiyden historiallista ketjua. Heissä on pahansuopaa komiikkaa, naapuruuden sosiaalista kontrollia ja menetetyn elämän katkeruutta. Nyt he ottavat Klytaimestran joukkoonsa, rantatuolien levon iloon.
Salzmannin motto ei koskekaan vain tyttären suhdetta äitiinsä. Se koskee myös äitiä, joka lopulta löytää itsensä oman äitinsä ja kaikkien häntä edeltäneiden äitien viereltä. Äidin kuolema ei katkaise äitiyden historiallista ketjua. Elektra jää sen perilliseksi, halusi tai ei.
Äitisi Klytaimestra ei tarjoa äidinmurhaa vapautumisena. Elektra saa äitinsä vatsasta avaimen, mutta ei välttämättä pääse ulos äidin tyttärelleen rakentamasta psyykkisestä vankilasta. Äidin ja tyttären väkivallan, rakkauden ja riippuvuuden näkymätön napanuora ei katkea yhdellä veitseniskulla. Esityksen rohkeus on siinä, ettei se lupaa vapautumista.
Lundin päällekirjoituksen erityisyys, sen näyttelijäntyö sekä lavastuksen, pukujen, kampausten ja äänimaailman esteettiset ratkaisut muodostavat älykkään ja omintakeisen kommentin nykyhetken antifeministiseen vastaiskuun. Perinteiset sukupuoli- ja perhenormit ovat tehneet uusvanhoillisen paluun. Svetlana Boym on kirjoittanut restauratiivisesta nostalgiasta, jossa pyritään palauttamaan kuviteltu menneisyyden järjestys: mies perheen elättäjänä, nainen kodin ja lasten hoivaajana ja heteroseksuaalinen ydinperhe yhteiskunnan perusyksikkönä.
Esitys kysyy, miksi juuri nyt, vuosikymmeniä feminististen vapautumispyrkimysten jälkeen, onnellisen 1950-luvun perheen kuvitelma on jälleen niin houkutteleva. Mistä sikiää tällainen ideologinen ihannointi, moninaisten sukupuolten, seksuaalisuuksien ja vaihtoehtoisten suhdenormien väheksyntä? Äitisi Klytaimestra ei tyydy vain näyttämään yhteyksiä. Se näyttää, mitä tapahtuu, kun nostalgian lupaama harmonia pannaan täytäntöön ruumiissa, kielessä ja perheenjäsenten välisissä suhteissa. Äidin omistushalu on kietoutunut kulttuuriseen äitiyden ihanteeseen, pakko-onnellisuuteen, perinteisiin sukupuolirooleihin ja kodin pyhyyteen. Yhteiskunnallinen normi muuttuu psyykkiseksi pakoksi, psyykkinen pakko puolestaan ruumiilliseksi väkivallaksi.
Ruumiin sisätila, kodin sisätila ja yhteiskunnallinen ulkopuoli tunkeutuvat toisiinsa. Äitisi Klytaimestra on riemullista psykoanalyysiä, ruumiillisuutta ja äitiyden sukupolvista ketjua. Äidin raskausvatsa, synnyttäminen, imettäminen, sisäelinten valmistaminen, syöminen, nieleminen, avaimen leikkaaminen ulos. Äiti elää tyttäressään, kuten hänessä ovat eläneet hänen omat äitinsä.
Yhteiskunnallinen normi muuttuu psyykkiseksi pakoksi, psyykkisestä pakosta sikiää ruumiillinen väkivalta. Ruumiin sisätila, kodin sisätila ja yhteiskunnallinen ulkopuoli tunkeutuvat toisiinsa. Äiti asuu sisälläsi.
Ohjaus ja käsikirjoitus Minna Lund
Dramaturgi Martta Jylhä
Lavastussuunnittelu Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Ella Aurora Snellman
Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Teoksen musiikki Mila Laine
Rooleissa Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström
Muusikko Mila Laine
