Libidinaalisten jäänteiden puutarhassa – Elina Pirisen The Ghosts of Rosegarden
Elina Pirisen The Ghosts of Rosegarden heitti minut alitajuisten, kesyttämättömien voimien tehosekoittimeen. Pirisen omaleimainen, suvereeni tanssivien, laulavien ja soittavien, puhuvien ruumiiden auditiivinen universumi ei lakkaa vaivaamasta. Se tunkeutuu oman lihan lävitse ja jatkaa elämäänsä katsojaruumiini solutasolla. Tämän esityksen koettuani voisin vaikka kuolla kaiken saaneena, kylläisenä – esityksellisen orgasmin jälkeen. Niin ajattelin.
Tuskin olen nähnyt mitään yhtä uhmakasta avoimien ruumiiden, niiden aukkojen, liikkeen, äänten ja avoimeksi jäävien merkitysten kudosta. Halun, seksuaalisuuden, väkivallan, elämän kiertokulun ja jäänteiden ruumiillistamista ja äänellistämistä.
Pirinen kertoo omintakeista groteskia satua seitsemän tanssivan ja laulavan ruumiin sekä oman naisenruumiinsa kautta. Mukana ovat Avantin jousikvartetti ja fagotisti, liveprojisoinnit, sanat, puvut ja valot. Satu on kolmiosainen: ensimmäinen osa on omistettu taiteelle, toinen äidin kissalle ja kolmas armolle.
Ensimmäisessä osassa häivähtää Stravinskyn Kevätuhri. Rituaalinen piiri, ruumiiden vimma ja liikkeen pakahduttava energia.
Tanssijat Simone Lorenzo Benini, Elias Berglund, Karolina Ginman, Age Linkmann, Julia Mäkelä, Arolin Raudva ja Vera Tegelman ovat vimmautuneen leikkisiä ja rivoja, yhtä aukkoa ja reikää, kieliä, reisiä, käsiä pakahduttavassa halussaan. Ihanan hysteeristä sisäelimellistä menoa.
Ville Kabrellin musiikki ei ole mahtipontista vulkaanista laavaa vaan jousikvartetin ja fagotin intiimiä ilottelua, rytmisiä synkooppeja, kiihkeitä jousenvetoja, syvää selloa, harmoniaa rikkovaa, viiraavaa soundia, tajunnantilaa muuttavaa psykedeliaa ja haurautta. Kuulen kansanmusiikin sävyjä. Fagotti flirttailee, huohottaa, hengittää ja miltei itkee.
Naisen halun ja fagottifalloksen groteskissa puutarhassa
Kolmiosaisen teoksen merkittävin osa minulle oli sen liveprojisointina (Jacob Öhrman). toteutettu äidin kissalle omistettu toinen osa. Tapahtumapaikkana on kuin läpinäkyvä kasvihuone, freudilainen tai antifreudilainen feministinen uni, halujen puutarha.
Kasvihuoneesta tulee halujen taistelutanner, jossa käydyn taistelun jälkiä voi peittää mullalla.
Livevideolla Elina Pirinen ja punaiset kiiltonahkakorkokengät ja sääret. Ehkä koko ruumiskin. Kamera fokusoi naisen torsoon, Käsi ja sen punaiseksi lakatut pitkät kynnet nostavat hametta ja paljastavat vatsan ja vaaleanpunaiset pikkuhousut. punaisiksi lakattuihin kynsiin. Käsi koskettaa ja hyväilee vatsaa, paljastaa pikkuhousujen alta arvet ja raaputtaa niitä. Alavatsalla on seitsemän viivaa. Luen niitä ruumiiseen kirjoitettuina merkkeinä, äitiyden jälkinä, kuin viiltoina. Naisen ruumiiseen on kirjoitettu toisten läsnäolo. Arvissa ovat menneisyyden jäänteet, ja samaan aikaan naisen ruumis haluaa nautintoa.
Fagotisti, mies, soittaa korkokengissään yläruumis paljaana. Naisen punaisiksi lakatut sormet hyväilevät fagottia, suu nuolee sitä. Fagotti ei kuitenkaan ole vain vallan tai penetraation merkki. Sen ääni syntyy hengityksestä ja värähtelystä. Myöhemmin se vuotaa verta, ujeltaa miltei kuin surulaulu. Sukupuolen merkit ja halu ovat jatkuvassa liikkeessä.
Äitiä lähestyvät konttaavat lapset kuin jättikokoiset toukat. He kysyvät, mitä äiti tekee, onko äiti onnellinen. Ilman äitiä meitä ei olisi. Äiti, voinko suudella sinua? Viattomilta kuulostavat, tarvitsevuutta ja läheisyyden kaipuuta tihkuvat kysymykset ovat myös vaatimuksia. Naishahmo torjuu lasten lähestymiset. Hyväilyn mahdollisuus muuttuu väkivaltaiseksi kamppailuksi. Siellä piiskataan, ratsastetaan, nylkytetään, kuristetaan, imetään rintaan, pissataan. Eritteet ja veri rakentavat ruumiiden taistelukentän. Äidin käsi ei suostu hyväilyyn.
You are monsters. Äidinrakkauden kohteet ovat myös uhkaajia. Toinen osa on täynnä symbolisia kuolemia. Äidin kissan tappamisen voi vaivatta nähdä äidintappona, lopun tekemisenä vapaudelle ja itsenäisyydelle. Fagotti vuotaa verta. Äitiä kuristetaan ja elvytetään. Äiti peittelee lapsiaan mullalla.
Pirisen runosadussa kaikki syntyy jäännöksistä: through her remains, through the maggots’ remains, through the grave’s remains. Kuolleesta, mädäntyvästä, haudatusta.
Liveprojisointi seuraa ruusutarhasta ulos konttaavaa äitiä, teatterin paljaaseen koneistoon ja lopulta ulos asfaltille kysymään Where is my mother?
Armon groteski kulkue
Pirisen naishahmo on palannut yleisön eteen katsomaan taistelutannerta, joka katoaa aamuruskon valoihin, lempeiden viulujen lintumaiset ääniin. Tanssijat liikkuvat kuin armon kulkueena, tekevät tervehdyksenkaltaisia käsieleitä. Kulkue kiertää, mutta harmonia alkaa säröillä. Musiikkiin tunkeutuu riitasointuja.
Vähittäisessä muodonmuutoksessa tanssijat muuttuvat vanhuksiksi. Liike hidastuu. Ruumiit röyhtäilevät, sylkevät, maiskuttelevat, hamuavat. Syntyy pariutumisen yrityksiä. Vanheneva ruumis ei ole puhdistunut halusta eikä groteskista. Maiskutus, imeminen, rohina, ryystäminen ja ääntely palauttavat ruumiit elämän kiertokulkuun. Vanhus ja lapsi lähestyvät toisiaan.
Vanhuksista kuoriutuu vielä ensimmäisen osan rituaalipiiri.
Kaikki alkaa alusta.
Kevätuhrissa rituaali vaatii yksilön kuoleman, jotta yhteisö ja luonto voisivat jatkaa. Pirisen teoksessa nainen ei alistu uhrattavaksi. Ketään ei uhrata.
Libidinaaliset jäänteet
The Ghosts of Rosegarden on vimmatun elämänvoiman, vitaalisen materialismin teos. Groteski luomiskertomus, jossa mikään ei synny tyhjästä eikä mikään katoa jälkiä jättämättä.
Pirisen käsiohjelmaan kirjoittama runosatu on sekin koreografiaa. Toistot, hokemat, rytmiset paluut, äkilliset katkokset, kömpelöt loppusoinnut ja lastenlorujen kökkö riimittely syöksevät kieltä jatkuviin muodonmuutoksiin. Teksti ei kuvaile tanssia. Se tanssii itse, synnyttää omia rytmisiä ja ruumiillisia tapahtumiaan. Sen viattomalta kuulostava satu muuttuu väkivaltaiseksi, eroottiseksi ja lopulta kosmiseksi aineenvaihdunnaksi.
Äidinmaitoon sekoittuu tuhoa. Sinilintu on sekä laulaja että pommittaja, omaan tekoonsa kuoleva olento. Mehiläinen kirjoittaa rakkauskirjeensä pistimellä, alushousuissa on tervaa, sadonkorjuuseen sekoittuu kananlantaa. Puutarha itkee, erittää, synnyttää, hajoaa, tuoksuu ja kirjoittaa rakkauskirjeitä. Kasvit, sisäelimet, hermot, luut ja ruumiinnesteet kasvavat toistensa sisään.
She was everyone’s favorite cocktail of prolactin-gin, prolactin-gin. Imetyshormoni prolaktiinista tulee ginicocktail. Äitiyden biologia päihdyttää, huvittaa ja myrkyttää. Pirisen nainen on maanjäristysäiti, järisyttävä puutarha, ei mikään prerafaeliittien kukkien keskelle vangitsema nainen.
I prolapse with grace.
Sisäelinten esiinluiskahdus yhdistyy armoon, sulouteen, ehkä uskonnolliseenkin armoon.
The nectars of vomit.
Kukkien mesi muuttuu oksennukseksi. Ravitseva ja luotaantyöntävä, nautinnollinen ja vastenmielinen ovat samaa aineenvaihduntaa.
Tässä on jotakin Elfriede Jelinekin kieliruumista. Molempien ilmaisu on häikäilemätöntä, ylenpalttista, ruumiillista. Jelinekillä kieli jauhaa, vääntää ja paljastaa siihen kerrostunutta väkivaltaa. Pirisen The Ghosts of Rosegarden -teoksen ruumiit, musiikki ja kieli käyvät samaa rajatonta kamppailua. Ääntely, hengitys, eritteet, hokemat ja liikkeen impulssit tunkeutuvat kielen sisään, kieli pursuaa ruumiista ulos. Pirisen koreografia on myös ruumiin kirjoitusta.
Äiti syntyy haudan jäänteistä
Pirisen runosadussa toistuu itsepintaisesti sana remains. Jäänteet, jäännökset. Lähes jokainen uusi elämänmuoto syntyy jonkin edellisen jäännöksistä.
Then one night through the grave’s remains mother was born, mother was born.
Äiti syntyy haudan jäänteistä. Mikä radikaali käänne Pirisen luomiskertomuksessa! Äiti ei ole kaiken alkuperä, ensimmäinen ruumis, josta elämä alkaa. Hän itse syntyy kuolemasta, menetyksestä, jo eläneiden ja kadonneiden jäännöksistä. Äitiys on aina jo, silläkin on historiansa, ruumiilliset ja kulttuuriset jäänteensä.
Perinteisessä äitiyden mytologiassa äiti on elämän antaja, alkuperä ja jatkuvuuden takaaja. Pirinen kääntää järjestyksen nurin. Äiti syntyy vasta sen jälkeen, kun jotakin on kuollut. Hänen ruumiinsa ei ole koskematon alku vaan jo valmiiksi muiden ruumiiden ja menetysten läpäisemä. Tällaisessa käänteessä ei äiti ei ole palautettavissa banaalisti hoivan ja uhrautumisen hahmoksi. Mutta ei tämä hahmo myöskään rajaudu vain takaisin vallatuksi seksuaalisesti haluavaksi subjektiksi. Pirisen tekstin ja esityksen naisessa elävät edeltävien sukupolvien jäljet, toisten halut ja hänen omansa, väkivalta, nautinto ja suru.
Then one day through her remains grief was born, grief was born. The grief made a home on the floral buds decor was stunning, decor was stunning. Suru syntyy äidin jäänteistä ja rakentaa kotinsa kukannuppuihin. Kauneus ei peitä menetystä vaan kasvaa sen kanssa samassa maaperässä. Pirisen hahmon saapumisessa yleisön eteen toisen osan lopussa oli jotain riipaisevaa.
Ruusutarhaa asuttavat haamut. Menneisyyden itsepintaiset jäänteet jatkavat olemassaoloaan uusissa ruumiissa. Jäänteitä ovat myös kulttuurin syrjään työntämät, tarpeettomiksi tai ylijäämäksi määritellyt ruumiit ja kokemukset. Vanhukset, lapset, äidin ruumiiseen kerrostuneet jäljet, torjutut halut.
Pirisen puutarhassa mikään ei pysy siististi omalla puolellaan. Elävä ja kuollut, ihminen ja kasvi, sisäinen ja ulkoinen, halu ja suru tunkeutuvat toisiinsa. Tekstin mittakaava laajenee äidin ruumiista tähtikuvioihin, maankuoreen, rikkiin, rautaoksidiin, vulkaanisiin kaariin ja alkusoluun. Äidin ruumis on samaa aineellista jatkumoa kuin mineraalit, kasvit ja tähdet. Mikä sisätilan ja ulkoisen mittakaavan äärimmäinen venytys!
Libidinaalinen ylijäämä
En voi olla lukematta Pirisen jäänteiden maailmaa Julia Kristevan semioottisen ja abjektion jäljissä. Semioottinen elää symbolisen kielen sisällä rytminä, ääntelynä, nauruna, runoutena, kielen järjestystä horjuttavana ruumiillisena voimana. Pirisen kielessä se tuntuu hokemien, toistojen, kömpelöiden riimien ja äkillisten katkosten pakottavana rytminä. Sama voima sykkii ruumiissa ja sen halussa ja esityksessä.
Abjektio horjuttaa ruumiin ja minuuden rajoja. Veri, eritteet, kuolema, äidinruumis, sisäisen purkautuminen ulos. Pirisen näyttämöllä abjekti ei kuitenkaan ole vain kauhistuttavaa tai luotaantyöntävää. Se on myös nautinnollista, vitaalista, riemukasta. Ruumis ei suostu pysymään eheänä, siistinä eikä suljettuna.
Eikä Pirinen jää tähänkään.
Tämä on libidinaalisten jäänteiden esitys.
Hélène Cixous’n feminiininen kirjoitus avaa toisen näkymän. Naisen ruumis ja halu eivät mahdu niille osoitettuihin paikkoihin. Ne kirjoittavat yli rajojen, pursuavat, tuottavat omaa rytmiään ja nautintoaan. The Ghosts of Rosegardenin naisenruumis ei ole vain äidinruumis, hoivan ja lisääntymisen väline. Se etsii nautintoa, on arvilla, väkivaltainen, suree, jaksaa haluta, uhmata ja nauraa.
Libidinaaliset jäänteet eivät ole kuolleita merkkejä menneestä. Niissä halu jatkaa työtään. Se liikuttaa ruumiita, kieliä, kasveja, soluja ja sisäelimiä, tunkeutuu sukupolvesta toiseen. Halussa on myös tuhoa.
Pirisen jäänteet eivät kaipaa lunastusta. Kolmannen osan armo ei merkitse puhdistautumista niistä vaan niiden kanssa elämistä. Vanhenevat ruumiit hamuavat, maiskuttelevat, etsivät kosketusta ja palaavat rituaaliseen piiriin. Mikään ei ole tullut valmiiksi.
Pirisen yltiöpäinen ajattelu ja sen synnyttämät esiintyvät ruumiit vähät välittävät järjestykseensaattamisyrityksistä. Tässä ruusutarhassa jäänteet ovat hävyttömässä liikkeessä. Ne liikkuvat oman sisäisen tahtonsa ja halunsa varassa.
Tällaista magmaa ei kesytetä.
Jälkikirjoitus
Kun nyt kirjoitin Pirisen kohdalla Kristevasta, Cixous’sta ja Irigaraysta, kuulen jo torjuvankriittiset äänet. Taasko tämä jälkistrukturalistisen ja sukupuolieron feminismin pyhä kolminaisuus!
Ihan sama. Yks v***n hailee.
Teostiedot:
Ohjaus, koreografinen praktiikka, libretto ja teoskonsepti: Elina Pirinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Ville Kabrell
Dramaturgia: Ami Karvonen
Valo- ja tilasuunnittelu: Mateus Manninen
Pukusuunnittelu: Antrea Kantakoski
Livekamerakonsepti ja -ohjaus: Jakob Öhrman
Ulkopuolinen silmä (outside eye): Heidi Väätänen ja Carmen Mehnert
Esiintyjät ja muusikot
Tanssijat: Simone Lorenzo Benini, Elias Berglund, Karolina Ginman, Age Linkmann, Julia Mäkelä, Arolin Raudva, Vera Tegelman sekä Elina Pirinen
Musiikki (Kamariorkesteri Avanti!):
Jousikvartetti: Terhi Paldanius (viulu), Reeta Maalismaa (viulu), Hanna Hohti (alttoviulu) ja Joasia Cieslak (sello)
Fagotti: Antti Salovaara
