”Ketjut kalisee, sukupolvet narisee.”
Tytärtäminen on ikuista.

Lotta Kuusisto ja Hanna Kaila käyvät Äideissä irtonaisella, lämpimän itseironisella otteella, one-linereita heitellen ja tuntojaan lauluissa purkaen tuplaruuhkavuosia elävien keski-ikäisten naisten kokemuksiin. Ollaan kokemusasiantuntijuuden syvässä päässä. Käsikirjoittaja- ja esiintyjäpari tarjoaa vertaistukea toisilleen ja samalla yleisölleen. Äitejä kannattelee solidaarisuus.

Äitien näkökulma on ikuisissa aikuisissa tyttärissä. Kaksi ystävystä on kokoontunut terapeuttiseen, vihonviimeiseen muistojuhlaan. Toinen läväyttää kahvilan pöydälle äitinsä tuhkat isossa minigrip-pussissa. Millaisia mielleyhtymiä ja muistoja äitiin kiinnittyy? Kahvinkeitin, villasukat, kokolattiamatto, seinäkello, kauppalistat ja Hoover. Arkiset esineet avaavat kaksi erilaista versiota äidin ja tyttären välisistä valtakamppailuista.

Kahvilan pöydästä siirrytään lapsuudenkoteihin.

 Kuusisto ja Kaila vaihtavat sukkelasti roolejaan tyttäristä äideiksi. Vips vain, äidin aamutakki päälle – ja aikuinen tytär taantumaan, jymähtämään tuttuihin rooliasemiinsa. Äiti astuu surutta aikuisen tyttärensä reviirille. Vanheneva äiti ei ole valmis luopumaan vallastaan. Hän tietää kaiken, katsoo oikeudekseen kommentoida tyttären tukkaa, kehoa, liikakiloja, vaatteiden sopimista tai sopimattomuutta, tyttären elämää ylipäätään. Hän tuplatriplavarmistaa, että tytär varmasti muistaa kauppalistalta kaiken. Äidin kotona on jatkuvasti imuroitava. Onkohan pölypusseja? Soitot huonokuuloiselle äidille ovat horroria. Radio pauhaa, äiti ei kuule.

Äidin valta aikuiseen tyttäreen ei katoa. Se kantaa sairaanakin.

Hanna Kaila ja Lotta Kuusisto ovat valovoimaisia musiikkinäytelmän laulavia komedienneja. He hallitsevat annostelun ja ajoituksen taidon. Esitys on tilannekomiikan, mustan huumorin, satiirin ja parodisen leikkimielen ilotulitusta. Suvi Isotalon säveltämät laulut ovat sen suolaa. Niissä pääsevät valloilleen passiivis-aggressiivisuus, äitiraivo, turhautuminen, pettymykset ja piilossa pidetyt tunteet. Niissä saa nauraa tilanteiden komiikalle. Revitään hurttia huumoria Alzheimerin taudista, jossa äidin sanat menevät sekaisin.    Nauru ja laulu antavat mahdollisuuden käsitellä etäännytetysti myös äiti–tytär-suhteen tabuja, vallan väärinkäyttöä ja hylkäämistä. Suhteen yhtäaikainen järjettömyys ja hauraus tulevat näkyviin.

Komiikan alta paljastuvat oman minän kutistumisen kokemukset, lapsuudesta periytyvät häpeät ja kipeät muistot. ”Ilontuojatytär” oppii, ettei äidille kannata kertoa kaikkea. Jos vahingossa lipsauttaa oma aikuisten balettiharrastuksestaan, äiti palaa välittömästi vanhoille jengoilleen vailla hajuakaan kehorauhasta. Paksureisilapsen häpeä herää henkiin. Minään piirtyi lähtemättömästi äidin armoton kommentti rikkoutuneiden housujen tilalle uusia ostettaessa: ongelma olivat tyttären yhteen hankaavat reidet. Ystävykset tanssivat balettiaan ylpeinä.

Toisen tyttären lapsuudessa äidiltä lähti sokka irti, kun avioliitto hajosi ja tytön isä jätti perheen. Seurasi äidin vaihtuvien miesystävien sarja ja lapsen yksinäisyys. ”Äiti oli kuin kelo, josta ei saanut otetta.”

Esityksessä eletään tuntemusten vuoristorataa. Turhautumista, raivoa, etääntymistä, epäonnistuneita kommunikaatioakteja, väärinymmärryksiä. Äitiin kiinnittymistä ja hänestä irtautumisen mahdottomuutta.

Äiti elää tyttäressä.

Aikuinen tytär huomaa sisällään asustavan oman äitinsä, näkee itse olevansa oman erinomaisuutensa sokaisema. Sukupolvien ketju on vaikeasti katkaistavissa. Äidit esityksellistää myös ylisukupolvisia traumasiirtymiä. Tytär huomaa siirtäneensä omia haavojaan seuraavalle sukupolvelle. ”Oon tehnyt Ahvenanmaan, mä en ymmärrä sen kieltä ja se haluaa asua muualla.” Toisen tyttärellä on oma kehohäpeänsä, anoreksia ja itsetuhoiset ajatukset.

”Samoilla asetuksilla, suoraan alenevassa polvessa.”

Äidit näyttää myös aikuisen tyttären surun, kun Alzheimerin tautia sairastava äiti alkaa kadota itseltään ja tyttäreltään. Äidin vallankäytön ja kipeiden muistojen rinnalle nousevat hyvät muistot, äidin sormet, kaipuu päästä edes kerran äidin syliin. Esitys on myös lempeää hyvästijättöä ja surutyötä, viimeistä kosketusta äitiin. Laulu ”En enää susta kiinni saa” kiteyttää tunnot, hiljentää ja koskettaa.

Äitejä kannattelee kahden naisen keskinäinen ystävyys, vankkumaton solidaarisuus ja luottamus, jonka varassa voi tehdä raadollisia itsetunnustuksia, jakaa turhautumisen ja raivon tunteita, surua ja kaipausta. Tästä maailmasta aviomiehet, isät ja veljet ovat poissa. Toisen tyttären isä oli ottanut hatkat, muista ei juuri puhuta. Vanhenevista äideistä ja isistä huolehtiminen jää tässäkin maailmassa tyttärille. Sandwich-sukupolven naiset ovat kahden suunnan hoivavastuussa.

Äidit johdatti minut jälkipohdintoihin aikuisesta tyttärestä, joka säilyy ikuisena tyttärenä. Löysin äitimisen (mothering) rinnalle käsitteen tytärtäminen (daughtering) – kiitos Koko Hubaran. Tytärtäminen tekemisenä kuvaa tyttären identiteetin rakentumista, neuvottelua itsenäisyydestä ja naissubjektiviteetista suhteessa äidin hoivaan, valtaan.

Äidit antoi tälle tytärtämiselle esityksellisen muodon.

Teostiedot:

KÄSIKIRJOITUS: Hanna Kaila ja Lotta Kuusisto OHJAUS JA DRAMATISOINTI: Mari Rantasila SÄVELLYS: Suvi Isotalo VALOSUUNNITTELU: Tuittu Teivainen LAVASTUS- JA ÄÄNISUUNNITTELU: Max Marshall ROOLEISSA: Hanna Kaila ja Lotta Kuusisto MUUSIKKO: Puro Paju