”Mitä koulun pitäisi ihmiselle tehdä? Millaiseksi ihmiseksi me haluamme koululaisen kasvavan? Me – poliitikot, rehtorit, opettajat, vanhemmat, liike-elämän edustajat ja muut huutelijat, me tulkitsemme kasvatuksen tärkeimmän tehtävän. Kunakin aikana. Sinulle, minulle ja hänelle sopivaksi.”
Pipsa Enqvist, Siis kaunis koululinna loista

”Tämä on tietoisuutta eri aikojen läsnäolosta meissä, kokemuksessamme.” Seppo Parkkinen

Kolmannen Tilan ja Työryhmä Koululinnan yhteistuotanto Pipsa Enqvistin näytelmä Siis kaunis koululinna loista ihmettelee ja kysyy kriittisesti, mikä on oppimisen arvoista, miksi ja minkälaista ihmistä eri aikojen koulu on halunnut kasvattaa. Enqvist ja työryhmä ovat tehneet suuren taustatyön, keränneet dokumentteja ja tutkineet koulutuksen ideologisia kerrostumia.

Kaksi opettajaa (Juho Keränen ja Denisa Snydert) esittävät kuvaelmana oppivelvollisuuden ja oppimisen oikeuden historiaa, käyvät ideologista kamppailua, osoittavat ristiriitoja ja etsivät marginaaleihin kadonnutta oppilasta. Kuvaelman katkaisee kummittelu: marginaaliin jäänyt oppilas, jonka koulutuksen vallankäytön koneistot ovat halunneet häivyttää, tahtoo tulla kuuluksi. Dokumenttimateriaalina teos käyttää myös eduskunnassa käytyjä puheenvuoroja oppivelvollisuudesta. 

Enqvistin näytelmän dramaturgia – opettajat etsimässä normien ulkopuolelle jäänyttä, järjestelmästä kadonnutta oppilasta – tekee ideologiakriittistä analyysiä koulutukseen arvoista ja normeista ja piilo-opetussuunnitelmista. Teoksen fiktiivisessä maailmassa menneisyyden sokeat pisteet kummittelevat, ja foucault´lainen katse kääntyy etsimään sitä oppilasta, joka ei suostu tai mahdu koulun järjestyksen sisälle. Tämä oppilas on se, jota koneisto ei halua nähdä ja jonka se haluaa unohtaa.  

Koulu symbolisen vallan paikkana

Tilaan on rakennettu luokkahuoneen järjestyksen tarvekaluja. Harmoni on jo itse tilassa, sen soundit saadaan nyt sähköisestä kosketinsoittimesta. Tilassa on myös mahtipontinen puhujapönttö kuin saarnastuoli, josta eri aikojen poliitikkojen puheita kuullaan. Muistelevat opettajat havainnollistavat oppimisen välineitä. Pienet esineinstallaatiot ja piirtoheittimellä esiteltävät esineet – juuri oikeassa asennossa, siististi – puhuvat omaa kieltään kurista ja järjestyksestä.

Tilaan rakennettu seinäke, kuvaelman kulissi, kaadetaan esityksen päättyessä  Esitys tekee saman. Se kääntää katseet nurjalle puolelle ja nostaa näkyviin kouluun ja oppimiseen kohdistuneita vallan muotoja, normeja ja odotuksia.

Tilaan hakeutuneelle teokselle tuskin olisi parempaa esityspaikkaa kuin Turun nykyisen Puolalanmäen lukion jyhkeä uusrenessanssirakennus, joka valmistui kaupungin ruotsinkielisen lyseon käyttöön vuonna 1888. Istumme koulun ylevässä vanhassa rukousaulassa, joka jo arkkitehtuuriltaan saa nöyrtymään ja tuntemaan itsensä mitättömäksi. Rakennus on itsessään mahtipontinen vallankäytön symboli.

Tilaan on rakennettu luokkahuoneen järjestyksen tarvekaluja. Harmoni on jo itse tilassa, sen soundit saadaan nyt sähköisestä kosketinsoittimessa. Tilassa on jo sellaisenaan mahtipontinen puhujapönttö kuin saarnastuoli, josta eri aikojen politiikkojen puheita kuullaan. Muistelevat opettajat havainnollistavat oppimisen välineitä. Pienet esineinstallaatiot ja piirtoheittimellä esiteltävät esineet – juuri oikeassa asennossa, siististi – puhuvat omaa kieltään kurista ja järjestyksessä.

Teoksen käsiohjelma on A4-kokoista ruudutettua konseptipaperia puolta pienempi. Konseptipaperille kirjoitettiin kouluaineet ja ylioppilaskokeet. Siinä oli marginaalit, jotka pitivät kirjoituksen kurissa. Marginaalit olivat samalla vyöhyke, jonne opettaja kirjoitti merkintöjään. Konseptipaperin marginaali rakensi symbolisen järjestyksen.

Nyt käsiohjelman marginaaleihin on kirjoitettu koulun ruumiiseen jättämiä kokemuksia. Esityksessä piirtoheittimelle heijastettujen tekstien marginaaleista kuuluu näkymättömän, kadonneen oppilaan ääni. Marginaali ei ole enää vain kirjoituksen järjestyksen väline vaan poisrajatun ja näkymättömäksi tehdyn paikka. Koko esitys kääntyy kohti marginaalia, sitä mikä edelleen kummittelee yhteiskunnan ja yksittäisen ihmisen ruumiissa.

Esityksen oppivelvollisuudesta käydyt eduskuntakeskustelut ja muut puheenvuorot edustivat rajanvetoja. Hämmentävästi niissä toistuivat vuosikymmenestä toiseen nykyhetkestäkin tutut poliittisia jakolinjojen mukainen argumentointi. Esa Leskisen Toisessa tasavallassa kuuluivat samankaltaiset äänenpainot.

Osaksi esityksen tilaa on rakennettu seinäke, kuvaelman kulissi, joka esityksen päättyessä kaatuu.  Esitys tekee saman. Se kääntää katseet nurjalle puolelle ja nostaa näkyviin kouluun ja oppimiseen kohdistuneita vallan muotoja, normeja ja odotuksia ja koulusta käytävää poliittista keskustelua.

Esitys vallan ja instituution kritiikkinä

Siis kaunis koululinna loista lähestyy koulua Michel Foucault’n (1926–1984) valta- ja instituutiokriittisin silmin. Foucault’lle koulu oli yksi modernin yhteiskunnan kurinpitokoneistoista. Valtaa ei harjoiteta vain lakien kautta. Valta on jo tiloissa, arkkitehtuurissa ja aikatauluissa. Koulu jakaa oppilaansa ruudukkoihinsa, luokkahuoneisiin ja pulpettiriveihin. Oppitunnit, välitunnit ja ruokatunti paloittelevat kellon tarkkuudella ajankäytön. Lukujärjestys järjestää viikon. Myös kehoja kontrolloidaan: istuminen, viittaaminen, hiljaa oleminen.

Laumanpaimenen pastoraalinen valta ja hoivaviitta

Teos ei unohda Foucault´n pastoraalista valtaakaan, joka on valtaa, joka ei alista käskemällä vaan ohjaamalla, auttamalla, pelastamalla. Opettaja on laumansa paimen, joka haluaa vain oppilaansa parasta, ei pahantahtoinen vallankäyttäjä. Hän pukee ylleen hoivaviitan, jonka lempeyttä on vaikea vastustaa.

Esityksen opettajat räpistelevätkin myös oman roolinsa ristiriidassa. Heidän toimintansa on sidottu koulutusinstituution kulloisiinkin tarpeisiin muovata yksilöä milloin mihinkin näkyviin tai näkymättömiin tarpeisiin ja normeihin. Tällainen piilo-opetussuunnitelma voi uusintaa luokkarakenteita, kiltteys ja ahkeruus ja sopeutuvuus saattavat vaikuttaa arvioinnissa todellista osaamista enemmän.

Ja miten valtio tai kansakunta ja sen kellokkaat voivatkaan hoivaviittaansa käyttää!

Siis kaunis koululinna loista, esityksen nerokas nimi, on J. H. Erkon (1849–1906) herättävän, kansansivistyshenkeä ja velvollisuutta henkivän runon nimi. Pastoraalinen valta on kansallisen kasvatusprojektin ytimessä. Esittäjät analysoivat runoa, ja se kuultiin Juho Keräsen sävellyksenä, jonka sävelkulut tavoittivat 1800-luvun kansallisuusaatteen ylevää henkeä:

Nyt sotakäskyn kuulla saatte, /Siis laukku selkän ottakaatte /Ja linnaan astukaa!
Se linna kylässä on tuolla, / Mäen rintehellä, päivän puolla,/ Hei, sinne astukaa!

—

Siis, kaunis koululinna, loista / Ja hengen velttoutta poista,/Vapaiksi meitä tee!
Kun kukin meistä kohdastansa/ On vapaa, silloin koko kansa /Vapaana työskelee.

Pipsa Enqvistin ensimmäinen koulutusta käsittelevä teos Väliintulo tutki lukutaitoa ja lukemisen opettamista. Sen ensi-ilta oli alkusyksystä Kajaanin kaupunginteatterissa.

Enqvist jatkaa Rakkaudessa ja järjestyksessä alkanutta praktiikkaansa olla tekemisissä menneen ja arkistojen kanssa, harjoittaa vallan tutkimusta ja arvioi jatkuvasti, mitä arkistoissa säilyy ja säilytetään, mitä ei. Kuten Foucault’lle, myös Enqvistille arkisto on sääntöjä, joiden puitteissa asioita katoaa, pyyhkiytyy tai pyyhitään pois ja toisia taas ilmaantuu ja säilyy.

Enqvist on tajunnut kirkkaasti, ettei kaikki mahdu arkistoihin. Jälkiä on etsittävä myös toisaalta: ruumiisiin kirjoittuneista kokemuksista.

Teostiedot

Esiintyjät: Denisa Snyder ja Juho Keränen Käsikirjoitus ja ohjaus: Pipsa Enqvist / Dramaturgi: Seppo Parkkinen / Visuaalinen suunnittelu: Helka Saariniemi / Musiikki: Juho Keränen