Kolme kuin seinästä irti revittyä esiintyjää, minkä tahansa tuhon savuavilta raunioilta, tunkeutuu näyttämöverhojen välistä näyttämölle tukat pystyssä, silmät tapillaan, naamat likaisina, kulahtaneissa, surullisen virttyneissä vaatteissa. Tullako vai eikö tulla, jos ei sittenkään. Ja sitten ryhdytään ilmaisemaan niin perkeleesti ja ollaan hukassa. Näyttämön lattia koostuu valkoisesta geometriasta, jonka keskellä musta neliö kuin Kazimir Malevitšista muistuttamassa. ”We need to practice more”, ”Is this too experimental, too avantgarde?”, ”People will love it”, ”I feel experimental and sexy”.

Heti alkuun varoitus: Tämä on amatöörin kirjoitusta. En ole tanssin enkä Blanchot’n asiantuntija. Tämä kirjoitus on heittäytymistä vapaalle. Kaikki ymmärtämättä jättämiset ja yhteyksien väärinliitokset ovat tähän nyt vain tulleet jäädäkseen. Sitä paitsi oma Blanchot’n Tuhon kirjoitukseni on jossain hämärässä, jonne en pääse. Löysin joitakin epämääräisiä merkintöjäni, joiden varassa tätä kirjoitan. Ehkä jopa parempi niin.

Hanna Raiskinmäen, Jyrki Karttusen ja Jenni-Elina von Baghin yhteinen konsepti ja koreografia, heidän yhdessä esittämänsä Writing of Disaster. Näyttämöllinen kirjoitus elämästä ja tuhosta riisuu kaikenlaisista suojauksista ja vapauttaa nauramaan. Se on yhtä aikaa yritystä ylläpitää jonkinasteista järjestystä mutta enimmän aikaa holtitonta haahuilua. Esitys leikittelee epäonnistumisilla ja virtuoosisen suorituksen poissaololla.

Se leväyttää yhteen erilaisista ammatillisista taustoista tulevat, erilaisiin ruumiin järjestyksiin kouluttautuneet esiintyjäruumiillisuudet. Writing of Disaster -teoksessa he esittävät suhdettaan tanssimiseen, harjoittamiseen ja yleisöön. Kuka seuraa ketä? Kenen liike tulee normiksi? Kuka putoaa kyydistä? Ketä ei vain oikein jaksa kiiinnostaa?

Enpä muista nähneeni tällaisella leikittelevällä, irtonaisen kriittisellä, parodisella otteella tehtyä nykyesitystä. Korjatkaa te, jos oma rajoittunut nykytanssin ei-asiantuntijuuteni jättää teoksia hämärään. Tämä esitys on hurmaavaa metaa.

Naurun kohteeksi asettuvat myös taiteen omat puhetavat, kokeellisuuden vaatimus, virtuositeetin odotukset ja halu tulla rakastetuksi. Esiintyjät ovat hukassa, yrittävät, kompuroivat, epäonnistuvat. Mutta epäonnistuminenkin voi olla äärimmäisen tarkasti harjoitettua, virtuoottista epäonnistumisen esittämistä. Siinä yksi esityksen herkullisista paradokseista.

Writing of Disaster liikehtii milloin missäkin esittämisen ja tanssin traditiossa. Se vyöryy omalla voimallaan, tekee omiaan. Esitys on jatkuvaa keskeneräistä kehkeytymistä ja haahuilua, toisen liikkeen tapailua, perässä tuloa. Sen fragmentaarisuudessa tunnistan jotakin Maurice Blanchot’n Tuhon kirjoituksen ajattelua ja järjestystä pakenevasta liikkeestä.

Sen fragmentaarisuus tavoittaa myös jotain olennaista esittämisen paradoksaalisuudesta. Miten tarkkaan harjoitettu ruumis voi luopua kontrollista? Miten vallankäyttö ja vallasta kieltäytyminen, virtuoottinen suorittaminen ja heikko tekijyys voivat olla läsnä samassa liikkeessä?

Millaisessa tilassa ja millaisilla edellytyksillä tanssiteos syntyy? Syntyykö teos tuhon tilassa, turvattomuudessa tai tuhon partaalla tekijöiden heittäytyessä ja antautuessa vain menemään? Ollaankin traumoissa ja koiran kuolemissa. Kuinka pitkälle liikettä on mahdollista suunnitella ennalta, kuinka paljon se irtautuu koreografin minästä? Miten coreen oikein päästään? Kuinka pitkälle on mahdollista suostua? Mikä alkaa vastustaa ja hannata?

”I am sorry, I get confused…” ”This is porn.” ”Too sexual.”

Kenen ruumiiseen oma keho resonoi? Ketä se pakenee? Kenet se jättää ulkopuoliseksi? Näyttämöllä eletään tragikoomista kolmoisdraamaa. Kuinka vaikeaa onkaan asettautua passiiviseksi, luopua kontrollista, kuunnella ja aistia.

Blanchot’n Tuhon kirjoitus -teos on näyttämöllä. Hanna Raiskinmäki poimii sen, pyytää katsojaa lukemaan, katselemaan, alkaa leikitellä sanoilla ”désastre d’ordre”, ”järjestyksen tuho”. Tässä teoksessa tuho on myös sitä, että kaikenlaiset vakiintuneet luokitukset ja järjestykset lakkaavat merkitsemästä. Paitsi – ehkä raha, rahan kilinä…

Kehokin on vailla järjestystä. Se kramppaa, nostot ovat mitä ovat, nauhakepit eivät tottele, eivät varsinkaan turkisnauhoina. Kurinalainen, virtuoottinen ruumis ei pysy ruodussaan. Mutta kuka tässä oikeastaan hallitsee ja ketä?

Mietin esityksen loppua, toistoa, toistoa, toistoa. ”Tanssikaa ellette muuta voi”, niin kuin Maratontansseissa. Yksi kerrallaan kaatuu lattialle, luovuttaa. Onko se kuva uusliberalistisen ajan tanssija-suorittajasta, joka ei muutakaan voi kuin ansaita leipänsä tanssimalla toisten askelissa, jonkun signeeraamissa? Vai onko kaatuminen myös kieltäytymistä, vapautumista suorittamisen pakosta?

Yhdenlaista tuhon kirjoitusta sekin.

Teostiedot:

Koreografia ja konsepti Jenni-Elina von Bagh ja esiintyjät

Esitys Hanna Raiskinmäki, Jyrki Karttunen ja Jenni-Elina von Bagh

Pukusuunnittelu Ingvill Fossheim

Skenografia Virpi Nieminen

Valosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Ääniassistentti Miša Skalskis

Dramaturgi Otto Sandqvist