Puhe Kestävä näyttelijä -raportin julkistamistilaisuudessa 14.9.2026

Palaan aluksi kolmeen hetkeen.

1990-luvun lama oli myös suomalaiselle teatterille ja näyttelijöille raju katkos. Silloinkin tuntui, että kaikki kiinteä haihtuu ilmaan. Mutta taustalla oli vielä tuolloin suhteellisen selvä käsitys siitä, miten kriisin jälkeen palattaisiin ”normaaliin”: tulihan VOS, jota Ralf Långbacka kutsui betonoiduksi järjestelmäksi…ja Nokian kännykkävallankumous avitti Suomen nousuun.

Kun teimme vuosina aiempaa Todellisuuksia ja tulevaisuuksia -raporttia 2010-luvun jälkipuolella näyttelijöiden työstä, maailma näytti jo toiselta. Kirjoitimme työn murroksesta: pirstaloitumisesta, vakinaisten kiinnitysten vähenemisestä, moninaisista työsuhteista ja työasemista, hybridisistä työurista ja institutionaalisten rakenteiden muutoksesta.

Vuonna 2026 olemme jälleen toisessa tilanteessa.

Moni tuolloin näkyvissä ollut kehityskulku on toteutunut, mutta olosuhteissa, joita emme voineet ennakoida: pandemia, sitä seurannut epävarmuus ja ennen kaikkea poikkeuksellisen voimakkaat julkisen rahoituksen leikkaukset – ja ekokriisi ja luontokato, sota, demokratian ja oikeusvaltion kriisi.

MURROKSESTA ON TULTU KRIISIIN…. ITSE ASIASSA MONIKRIISIIN, jossa useat kriisit osuvat samaan hetkeen ja kytkeytyvät yhteen vahvistaen toisiaan.

Haluan esittää yhden lähtöväitteen:

Näyttelijä ei ole muuttunut kestämättömäksi.
Näyttelijän työn rakenteet ovat muuttuneet kestämättömiksi.

Ja siitä seuraa tämän puheenvuoron kysymys:

KUKA KESTÄÄ JA MITÄ?

KRIISILLÄ ON MATERIAALINEN PERUSTA

Kriisistä puhuminen ei tässä tarkoita henkilökohtaisia tuntemuksia tai kokemusta vaan muistuttaa siitä, että kriisillä on materiaalinen perusta.  

Hyvinvointivaltion (ja sen kulttuuriprojektin) rapauttaminen alkoi jo 1990-luvulla uusliberalistisen talousajattelun soluttautuessa politiikkaan, kieleen, asenteisiin ja samanaikaisesti taiteen julkisen taiteen uuteen logiikkaan ja retoriikkaan.

2010-luvun alussa Alankomaiden kulttuuri koki raju shokkileikkaukset, Iso-Britanniassa prosessi oli pidempi, myös rakenteellinen prosessi, jossa taiteen itseisarvo korvautui välinearvoajattelulla.

Meillä Suomessa puhuttiin hybridinäyttelijästä, notkeasta näyttelijästä – notkeus tarkoitti joustavuutta, kykyä ja valmiutta muutokseen, hybridiys moniammatillisuutta. Löysin vanhan alustukseni ”Hybridinäyttelijät, työelämän kulkurit ja korroosio” Suomen Näyttelijäliiton seminaariin Soveltava teatteri – pakko vai mahdollisuus. Yhtenä mottona oli Hannah Arendt sitaatti: ”Taide on niitä harvoja asioita, jotka ovat kulutuksen ulkopuolella”.  Kirjoitin: ”Näyttelijällä täytyy olla oikeus ja vapaus asettaa ammatilliselle toteutumiselleen omia päämääriä.” ”Taipuisan näyttelijän ei pidä langeta uusliberalistisen koulutussuunnittelun sudenkuoppiin. Kuinka notkea ja taipuisa pitää olla? Kriittinen etäisyyskin on tarpeen.” Löysin myös puheeni Mitä aika vaatii näyttelijältä: ”Mietin vastavalmistuneen näyttelijän ahdistusta. Mikä on hänen ”roolinsa” ja asemansa työmarkkinoilla, valmistuuko hän suoraan työttömyyskortistoon. Teattereilta leikataan, tehdään pienempiä produktioita, vähennetään freelancer -kiinnityksiä ja vierailijasopimuksia. —Onko näyttelijä yhä enemmän teatterinjohtajan tai tuotantoyhtiön armoilla ja freelancerina omien juttujaan, itseään kauppaavana ja markkinoivana prekaarina, joka joutuu myymään itseään entistä halvemmalla.  Sosiologi Catherine Casey kirjoitti teoksessaan  Work, Self, and Society: After Industrialism (1995)  siitä, miten vakiintuneet ammattit olivat katoamassa jälkiteollisesta yhteiskunnasta.

Samankaltaista moninaista muutosta on eletty, ja erityisen rajua shokkia.  VOS-rahoituksen ”säästöjä” ja vapaan kentän yhteisöavustusten leikkauksia: Taiken yhteisöavustuksia sai vuonna 2025 enää 378 yhteisöä, kun vuotta aikaisemmin saajia oli yli 500.

Numeroilla voisin jatkaa. En jatka.

Olennaista on, mitä numerot tarkoittavat työn näkökulmasta.

LEIKKAUS EI OLE ABSTRAKTI BUDJETTITOIMI.

LEIKKAUS MUUTTUU TYÖKSI, JOTA EI ENÄÄ OLE.

Tämä näkyy näyttelijöiden työssä erityisen selvästi. Pitkät aikasarjat näyttelijöiden henkilötyövuosista ja vierailijasopimuksista osoittavat hankalan paradoksin.

Vakituiset kiinnitykset ovat vähentyneet. Mutta nyt vähenee myös vierailijatyö, jonka piti muodostaa yksi vaihtoehto vakituisten kiinnitysten vähenemiselle. Ja vapaat yhteisöt ovat entistä karummissa olosuhteissa.

Mitä tarkoittaa olla freelancer tilanteessa, jossa myös freelancerin työmarkkina kutistuu ja samalla työttömyysturva ja sosiaaliturva.

KUKA KANTAA RISKIN?

TYÖ MUUTTUI. JÄRJESTELMÄ EI.

Näyttelijän työn muoto on muuttunut paljon nopeammin kuin sitä ympäröivät järjestelmät.

Ällistyttävää on, miten suomalainen sosiaaliturva perustuu edelleen huomattavasti selvärajaisempaan ja jatkuvampaan palkkatyön malliin kuin näyttelijän todellinen työura.

Näyttelijä voi olla lyhyessä työsuhteessa, freelancer, apurahalla, palkkiotyössä, opettamassa, käsikirjoittamassa, ohjaamassa, tuottamassa, tekemässä soveltavaa työtä – ja liikkua näiden asemien välillä lyhyessä ajassa.

Järjestelmän pitäisi tunnistaa tämä työksi. Liian usein yksilön tehtäväksi jää todistaa järjestelmälle, mitä hänen tekemänsä työ oikeastaan on.

Kansainvälinen vertailu osoittaa, ettei tämän tarvitse olla luonnonlaki.

Ranskassa intermittents du spectacle -järjestelmä tunnistaa esittävien taiteiden työn katkonaisuuden sosiaaliturvan rakenteessa. Belgiassa taiteilijan erityinen työmarkkina-asema on tunnistettu arts worker -järjestelmällä.

Suomen ongelma ei siis ole vain sosiaaliturvan taso.

ONGELMA ON TYÖN TUNNISTAMISESSA.

Järjestelmämme ei riittävän hyvin tunnista sitä, mitä näyttelijän työ nykyisin on.

Eräs 2020-luvulla valmistunut vastaaja kiteyttää asian yhteen lauseeseen:

“Eivät ymmärrä, että voin olla palkansaaja, jolla on 5–12 työnantajaa.”

Kokemukset TE-keskuksissa/Kelassa kertovat kyykyttämisestä ja kyttäyksestä.

AMMATTIIN USKOTAAN. TYÖMARKKINOIHIN EI.

Kestävä näyttelijä -raportin ehkä pysäyttävin havainto liittyy opiskelijoihin.

Vuoden 2017 raportissa vierailijuus ja freelancerius olivat näyttelijäopiskelijoille kaikkein kiinnostavimpia tulevaisuuden työn muotoja. Freelanceriuteen liittyi liikkuvuutta, vapautta ja ehkä lupaus uudenlaisesta autonomiasta.

Nyt kiinnostus pitkäaikaiseen palkkatyöhön ryhmämuotoisessa teatterissa on kasvanut.

Mutta… kaikesta huolimatta…. 87 prosenttia opiskelijoista on varmoja uravalinnastaan. He haluavat näyttelijöiksi.  Vallitsee siis jonkinlainen ”Näkymätön sopimus”, ”Kutsumus” ja kutsumuksen myötä ehkä myös sudenkuopat…

Mutta raportissa vain hieman yli puolet uskoo työllistyvänsä näyttelijänä. Vielä harvempi uskoo voivansa elättää itsensä ja perheensä pelkästään näyttelijäntyöllä. Tästä seuraa pelottava ajatuskulku: tekevätkö näyttelijäntyötä tulevaisuudessa ne, joilla on siihen varaa? Näyttelevätkö ammatissa vain ne, joilla on sellainen perhetausta, joka antaa taloudellista turvaa, jos riskit toteutuvat.

Tämä ajatuskulku on minusta pysäyttävä ja pelottava. Palaako luokkayhteiskunta taiteeseen? Keitä alalle rekrytoituu?

AMMATTIIN USKOTAAN.
TYÖMARKKINOIHIN EI.

Ja silloin on pakko kysyä:

KUKA SAA JÄÄDÄ NÄYTTELIJÄKSI?

KENEN PITÄÄ OLLA KESTÄVÄ?

Tästä pääsen sanaan, joka on koko hankkeemme nimessä.

Kestävä.

Mitä oikein tarkoitamme, kun puhumme kestävästä näyttelijästä tai kestävästä työurasta?

Perinteisessä urakäsityksessä työura on helposti nähty yksilön etenevänä polkuna. — Nykyinen työn sosiologia tarkastelee sitä pikemminkin ekosysteeminä.

Työura syntyy yksilön toimijuuden ja häntä ympäröivien rakenteiden suhteessa. Siihen kuuluvat työmarkkinat, työnantajat, rahoitus, sosiaaliturva, koulutus, verkostot – ja muu elämä.

Siksi haluan erottaa toisistaan kolme asiaa.

RESILIENSSI: kuinka yksilö selviytyy muutoksesta.

SOPEUTUMINEN: kuinka hän muuttaa toimintaansa olosuhteiden muuttuessa.

KESTÄVYYS: mahdollistaako koko ekosysteemi sen, että työuraa voidaan jatkaa?

Vuonna 2017 kirjoitimme raportissa uudenlaisesta näyttelijästä: moniosaajasta, liikkuvasta, verkostoituvasta, omaa työtään tuottavasta ammattilaisesta.

Siinä oli myös emansipatorinen lupaus.  Näyttelijä saattoi työssään vapautua yhden instituution, yhden työnantajan ja yhden ammattikuvan rajoista.

Vuonna 2026 sama hybridisyys näyttää myös toisen puolensa.

Moniosaaminen voi olla mahdollisuus – mutta se voi olla myös pakko.

Joustavuus voi olla vapautta – mutta uusliberalistinen ihanteena notkeus ja joustavuus tarkoittaa entistä enemmän toimeentuloriskin siirtämistä työntekijälle. Emme aiemmin kirjoittaneet riskistä ja riskien siirtymisestä tai valumisesta.

Resilienssi voi olla voimavara – mutta siitä voi tulla vaatimus kestää järjestelmän haurautta.

Siksi:

KESTÄVÄ NÄYTTELIJÄ EI VOI TARKOITTAA NÄYTTELIJÄÄ, JOKA KESTÄÄ MITÄ TAHANSA.

RISKI SIIRTYY

Kestävä näyttelijä -raportin tuloksia voi lukea monitasoisena riskin siirtymisenä.

Julkisen rahoituksen epävarmuus siirtää riskiä organisaatioille.

Organisaatiot siirtävät työllisyysriskiä freelancereille.

Epäjatkuva työ siirtää toimeentuloriskin yksilölle.

Ja vähenevien työtilaisuuksien maailmassa syntyy vielä yksi riski:

NÄKYVYYSRISKI.

Kun työstä kilpaillaan, yksilön on osoitettava jatkuvasti työllistettävyytensä.

Ja työllistettävyyden osoittaminen vaatii näkyvyyttä.

Näkyvyydestä itsestään tulee työtä.

Näyttelijä ei tuota enää vain rooliaan. Hänen on tuotettava myös itseään.

“Joitakin vuosia sitten olin vielä toiveikkaampi sen suhteen, että kun itse jaksaa nähdä vaivaa niin ovia avautuu. Nyt huomaan olevani paljon toivottomampi ja usein päällimmäinen tunne on, että täytyykö alkaa miettiä alanvaihtoa, että vaikka kuinka näkee vaivaa työllistymisensä eteen niin auttaako se, jos töitä ei kohta ole kuin niille, jotka ovat meritoituneita tekijöitä.” UP43, valmistunut 2010-luvulla.

KILPAILE.
JOUSTA.
VERKOSTOIDU.
NÄY.
KEHITÄ ITSEÄSI.
OLE RESILIENTTI.

Uusliberalistisessa työelämässä yksilöä kehotetaan ymmärtämään itsensä jatkuvasti kehitettävänä pääomana: ole kyvykäs, joustava, kiinnostava, verkostoitunut, näkyvä, hyvinvoiva.

Ja osoita se muille.

Näyttelijälle tämä merkitsee erityistä paradoksia.

Enää ei riitä, että osaa näytellä ja tekee taiteellista ydintyötään. On myös tuotettava jatkuvasti näyttöä siitä, että on näyttelijä, joka kannattaa palkata.

OLEMME KILPAILUSSA HUOMIOSTA

Työstä kilpailemisen rinnalle on tullut kilpailu näkyvyydestä.

Huomio on niukka resurssi. Sen oletetaan muuttuvan verkostoiksi, maineeksi ja lopulta työksi.

Näyttelijän varsinainen palkallinen työ on vain osa hänen tekemästään työstä.

Showreel. Some. Ammatillisen profiilin ylläpito. Verkostoituminen. Kontaktien hoitaminen. Näyttäytyminen. Oman tekemisen jatkuva esillä pitäminen. Ja tähän päälle tai tämän alla jatkuva projektien suunnittelu, rahoituksen järjestäminen, apuraha-anomusten kirjoittaminen. Jäävuoren huippu kätkee alleen järkyttävän määrän näkymätöntä työtä.

Työn ja ei-työn raja hämärtyy.

Tästä tulee työllistettävyyden ylläpitotyötä. Jos se ei onnistu, lahjakkuus vuotaa toisiin ammatteihin.

“Minun on vaikea uskoa, että kahden vuosikymmenen urani uhkaa vajota sormien välistä, koska en enää kykene elättämään itseäni tai perhettäni omassa kutsumusammatissani. […] Minun on varauduttava siihen, että kun vuosi 2026 alkaa, olen uudessa ammatissa, mikäli sellainen löytyy. Hurjaa!”

Tilanne ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Sosiaalinen media mahdollistaa myös ammatillisen yhteisön, vertaissuhteita ja verkostoja – korvaa sellaista, jota aiemmin tarjosi teatterityöyhteisö, jonka rapautumisesta vastaajat kirjoittivat.  

Näyttelijä neuvottelee jatkuvasti näkyvyyden ja näkymättömyyden, autonomian ja riippuvuuden välillä.

Mutta vähenevien työtilaisuuksien maailmassa kilpailu ei enää koske vain ammattitaitoa.

PERSOONASTA TULEE KILPAILURESURSSI.

Ja tässä näyttelijän ammatissa on erikoinen paradoksi:

Näyttelijältä vaaditaan työmarkkinoilla tunnistettavaa henkilöbrändiä samalla kun hänen ammattitaitonsa perustuu kykyyn olla olematta vain yksi ja sama tunnistettava minä.

KESTÄ.

Tässä kohdassa haluan palata kysymykseen:

KUKA KESTÄÄ JA MITÄ?

Jos rakenteelliseen ongelmaan vastataan vain kehottamalla yksilöä kehittämään itseään, jatkuvasti kouluttautumaan, monialaistumaan, verkostoitumaan, huolehtimaan hyvinvoinnistaan, rakentamaan henkilöbrändiään ja kasvattamaan resilienssiään, tapahtuu jotakin hyvin ongelmallista.

RAKENTEELLINEN KRIISI MUUTTUU YKSILÖN KEHITTÄMISTEHTÄVÄKSI.

Ja silloin syntyy vielä yksi riski.

KESTÄVYYSRISKI.

Rakenteellinen ongelma muuttuu yksilön velvollisuudeksi selviytyä.

KESTÄ.

Mutta kuinka paljon?

KRIISI

Lopuksi palaan sanaan kriisi.

Sanan alkuperäinen kreikankielinen merkitys, krisis, ei tarkoittanut vain katastrofia.

Se merkitsi ratkaisua, päätöstä, valintaa, erottelua. Sen taustalla oleva verbi krinein tarkoittaa erottelemista, seulomista, arvioimista ja ratkaisemista.

Siksi haluan ajatella nykyistä kriisiä myös tässä merkityksessä.

Kriisi pakottaa arvioimaan.

Kriisi pakottaa valitsemaan.

Kriisi pakottaa ratkaisemaan.

MITÄ SÄILYTÄMME?

MISTÄ LUOVUMME?

MITÄ RAKENNAMME UUDELLEEN?

MITEN TOIMIMME UUSILLA TAVOILLA HAURASTUNEISSA RAKENTEISSA?

MITÄ KEHITÄMME?

MITÄ ON NÄYTTELIJÄN TOIMIJUUS MONIKRIISIN AJASSA?

MITÄ EI VIELÄ OLE?

Kriisistä ei selvitä vain palaamalla entiseen.

Monet näyttelijän työn ongelmat olivat olemassa jo ennen nykyisiä leikkauksia. Sosiaaliturva tunnisti työn huonosti. Rekrytoinnit eivät aina olleet avoimia. Freelancer kantoi huomattavan osan riskistä. Monialaiset työurat eivät mahtuneet vanhoihin ammattikäsityksiin.

Siksi kysymys ei ole vain siitä, miten pelastamme sen, mikä meillä oli.

Kysymys on myös siitä, millaisen näyttelijäntyön ekosysteemin haluamme rakentaa, jotta lahjakkuuksien vuotoa ei tapahdu.

Kysymys on siitä, millaista näyttelijän toimijuutta tulee vahvistaa.

Sellaisen, jossa näyttelijällä on mahdollisuus tehdä työtään.

Saada siitä toimeentulonsa.

Liikkua erilaisten työn muotojen välillä ilman, että putoaa järjestelmien väliin.

Kehittää ammattiaan ja löytää sille uusia ympäristöjä.

Ja ennen kaikkea:

pysyä näyttelijänä ilman, että hänen täytyy jatkuvasti todistaa kykynsä kestää kestämätöntä.

KESTÄVÄÄ EI VAIN SÄILYTETÄ.

KESTÄVÄ RAKENNETAAN. Kestävä ura vaatii tuekseen sosiaalisesti kestäviä rakenteita ja syrjimättömiä rekrytointikäytäntöjä. Se vaatii tuekseen taiteen ja taiteilijan työn arvostusta ja ymmärrystä näyttelijän asemasta. Se vaatii konkreettisia tekoja taiteilijan aseman ja sosiaaliturvan parantamiseksi. Se vaatii radikaalia toimijuutta ja taiteilijan roolin uudelleen määrittelyä, esittämisen ja esityksen käsitteen laajentamista, rohkaisua kollektiiviseen, itsenäiseen ja riippumattomaan työskentelyyn ja toimintaan. Se vaatii kaikenlaisten hierarkioiden kyseenalaistamista ja purkamista.