Nyt jo suru tämän esityksen katoavuuden äärellä. Saana Pohjosen, Henia Nikkilän ja koko työryhmän JUMALA = RAKKAUS ei saa kuolla Kiasma Teatterin esityssarjaan. Sen pitää saada jatkaa elämäänsä, kasvaa ja kukoistaa. Sen pitää päästä Kiasmasta ulos, Suomesta ulos. Monet muutkin tarvitsevat tätä esitystä!
Sen energia on yhdistelmä röyhkeyttä ja herkkyyttä. Sitä ajaa eteenpäin päättömän hevosen epätoivoinen laukka autiomaassa.
JUMALA = RAKKAUS avaa maailmoja, joista voi sukeutua mitä tahansa. Rituaalia, mysteeriä, sadunomaisuutta, leikkiä, kapitalismikritiikkiä, pyhyyttä, tykitystä, herkkiä pianosointuja, ruumiissa resonoivia soundeja. Futuren Straight Up luukuttaa rahaa, luksusbrändejä ja päihteitä. Kanye Westin I Am a God tuo mukaan itseparodian. Ja kaiken keskellä ihminen etsii rakkautta, lohtua, mielenrauhaa, jumalaa.
Tälle esitykselle ei riitä näyttämö. Se ottaa haltuunsa Kiasma Teatterin kaikki ulottuvuudet: luukut, syvennykset, ovet, seinät, katsomon ja penkkien välit. Se punkee ulos teatteritilasta ja pystyttää muistoinstallaationsa aulaan. Pyhät kirjat, muistoesineet ja pehmolelut kiertävät katsomossa. Niihin on voinut tutustua jo ennen esitystä.
”Vittu miksi?” ”Hope.” ”Voitan pelkoni.”
Esityksellä on myös halu muistaa. Muistaa esi-isiä. Mietin tätä teosta karsikkona. On karsikkopuita, miksei myös karsikkoesityksiä! Tämä esitys on muistamista, suojelua ja huolenpitoa.
Näyttämöllä meitä odottaa valtaisa heiluri. Hahmo alkaa rakentaa hiekasta sen ympärille mandalaa, maailmankaikkeuden kehää, mielen harmoniaa. Pitkäkestoiset sävelet ja soinnut ympäröivät minut. Olen rituaalissa.
Äkkiä olen mustavalkoisella aavikolla. Videolla lapsi irrottaa pään hevoseltaan.
”Irrotin pään jotta lakkaisin ajattelemasta.”
”Halusin kääntää selkäni kateudelle.”
Toisen todellisuuden fantasiamaailmassa laukkaa liki alaston hevos- tai ponihahmo. Tyttöjen leikeistä karannut surrealistis-apokalyptinen satu. Verikuu saa aikaan kaaoksen. Hevonen joutuu karkotetuksi – haluamatta uhriutua. Mitä ironiaa!
Jessica Piaseckin energeettinen, raivoisa, villi hevonen ravaa, juoksee, hyppelehtii ja kapinoi henkensä hädässä. Sielu ja ruumis tulessa. Kuin alitajunta, sielunkumppani tai ihmisen sisäänsä kätkemien energioiden ruumiillistuma. Katson tätä hevosta Eeva-Liisa Mannerin runojen kautta piilotajuisena identiteettinä, sieluneläimenä.
Tälle hevoselle on annettava koko näyttämö. Se tarvitsee tilaa. Se etsii pakoa vankilastaan, käy läpi näyttämön jokaisen luukun, oven ja syvennyksen. Laukkaa, hyppelehtii, kiertää kehää. Sen ruumis tuntuu elävän maailman ja ihmisten pulssia ja muuttavan sen tanssiksi.
Tähän hevoseen kätkeytyvät teoksen syvät mysteerit.
Mandala saatetaan liikkeeseen. Tekstuaaliseen kudokseen liittyy Eeva-Liisa Mannerin Eroksen ja Psykhen Morfeus, jonka sanat asettavat toivon ja uskalluksen vastakkain. Kaikki toivovat suotuisaa tuulta, mutta kuka uskaltaa kääntää tuulen?
Ja sitten aivan toisenlaiset energiat.
Tavis-alfauros Regu vääntää ADHD-vimmassaan maailman parasta biittiä. Kilpailu kutsuu. Red Bull, Monster Truck, finaali! Johan Högstenin tanssissa on vaaran tuntua. Voltteja, jotka lävähtävät suoraan maahan. Maanista suorittamista, voittamisen pakkoa, biitin pykäämistä, flippaamista.
Omassa meditaatiotilassaan Ru meditoi, resitoi, piehtaroi itsereflektiossaan. Etsii merkitystä itämaisesta filosofiasta, pohtii rakkautta, rakastaako vai eikö rakasta, keskustelee jumalan kanssa. Epäröi, etsii, kärsii.
Arvojen, identiteettien ja taiteellisen toimijuuden yhteentörmäys. Toinen yrittää voittaa kilpailun, toinen löytää itsensä. Kumpikin on oman maailmansa vanki. Ja kumpaakin esitys katsoo hellittämättömän ironisesti ja yhtä aikaa lempeästi.
Ru tapailee huikeaa kärsimyksen resitatiivia. ”Kärsimys, kärsimättömyys, kärsivällisyys. Patient patient. Kärsivällinen potilas. Kärsivällinen kärsii odottaessaan, kärsimätön kärsii, koska ei jaksa odottaa. Jos ei hyväksy asioita sellaisina kuin ne ovat, kärsii.”
Ja resitatiivi päättyy ankan kvaakuntaan! Miten nerokas pudotus. Hengellinen pohdiskelu, eksistentiaalinen tuska, kärsimyksen filosofia – KVAAK! Esityksen liturgia on yhtä aikaa vilpitöntä ja armottoman itseironista. Siinä kaikuvat myös Ávilan Teresan sanat: kaikki kulkee kulkuaan, vain Jumala ei muutu. Kärsivällisyys kaiken saavuttaa.
Kohtaamattomat energiat alkavat kuitenkin löytää toisensa. Esityksellä on jopa onnellinen loppu. Regu voittaa biitillään kilpailun. Monster Truck -finaalissa raikaa ja Hevosen energia ympäröi heidät, konkreettinen esiintyjäruumis.
Pyhyyttä, tykitystä ja mystisen taloutta
JUMALA = RAKKAUS irtoaa jatkuvasti virtuaalimaailmaan. Kuin videopelien avoimissa maailmoissa katsojana voin tutkia villisti laukkaavan hevosen merkityksiä, alfauroksen sisäistä mielentilaa, meditaatiota, energioiden kohtaamista. Esitys tekee äkillisiä keikauksia ilmaisurekisteristä toiseen. Se törmäyttää todellisuuksia.
Monien kanavien projisoinnit, äänet, musiikki, koreografiat, näyttämöhahmojen puhe, liike, tanssi, musiikin tuottaminen ja meditaation hetket. Jumalainen keitos! Rituaalia, pyhyyttä, sarjakuvaa, animaatiota, surrealistista fantasiaa. Screenien avainsanat, videoiden taistelutantereet, ydinfraasit ja huudahdukset. Tämä esityksellinen yltäkylläisyys tuottaa syvää mielihyvää ja pitää aistit valppaina.
Näyttämötila ei ole erillisten tapahtumien säiliö vaan jatkuvasti muuntuva maailma. Valkoiset kangaspalat yhdistävät todellisuuksia. Musiikki, äänet, valo, projisoinnit ja esiintyjien ruumiillinen energia rakentavat toinen toisiaan. Esitys voi hetkessä vaihtaa mittakaavaa kosmisesta kaikkein intiimeimpään ja arkisimpaan.
Tämä kokeileva ja koetteleva teos ei ole pätkän vertaa naiivi. Se nauraa itselleen, parodioi ja asettaa uushenkisyyden myös omien kriittisten linssiensä alle.
Miksi Z-sukupolvi kääntyy henkisyyden puoleen? Mitä tapahtuu, kun lohdun, tasapainon ja mielenrauhan etsintä törmää jatkuvan itsensä kehittämisen, suorittamisen ja kilpailun pakkoon? Esitys antaa äänet kapitalisti-, uusliberaali-, mindfulness- ja yrittäjäpoliisille ja Luonnonlaille. Vielä markkinamieskin tunkee mukaan myymään vakuutusturvaa ja ehdottamaan avioliittoa taloudellisesti turvallisimpana vaihtoehtona.
Kapitalismi nielee kaiken. Myös kaipuun päästä siitä pakoon. Uushenkisyyden yhteydessä voidaan puhua mystisen tai lohdun taloudesta, jossa henkisyydestä, mystiikasta ja mielenrauhasta on tehty kauppatavaraa. Pyhät rituaalit ja inhimilliset kriisit muuttuvat markkinaraoksi, trendikkääksi estetiikaksi ja viihteeksi.
”Kaipuu kotiin, jota ei koskaan ollut”, otsikoi Eetu Föhr uushenkisyyttä käsittelevän kirjoituksensa. Hän tarkastelee uushenkisyyttä irrationalistisena vastareaktiona, jossa ihmiset etsivät lohtua modernin yhteiskunnan rationaalisten rakenteiden tuolta puolen.
JUMALA = RAKKAUS tekee tämän ristiriidan ruumiilliseksi ja esitykselliseksi. Se näyttää, kuinka uusliberalistisen yhteiskunnan tukahduttavuus saa etsimään pakotietä mystiikasta, mutta samalla myös mystiikka joutuu markkinoiden haltuun.
Silti esitys ei luovuta henkisyyttä markkinoille. Se uskaltaa antautua rituaalille, herkkyydelle, jopa pyhyyden kokemukselle. Se kykenee samanaikaisesti tuottamaan ja purkamaan lumouksen. JUMALA = RAKKAUS ei pakota valitsemaan ironian ja vilpittömyyden välillä.
Sukupolven esitys – ja taiteellisen toimijuuden manifesti
Ahnehdin tätä teosta sukupolviesityksenä. Tässä Z-sukupolvi tuottaa uudenlaista esitysestetiikkaa ja ilmaisua, joka ei tunnusta totunnaisia rajoja. Samankaltaista esitysajattelua oli näkyvissä jo Teatterikorkeakoulun SpaceX:ssä ja Varasta tämä esitys -teoksessa, yhtä hyvin myös Paparazzissa.
JUMALA = RAKKAUS on minulle myös manifesti ja ylistyslaulu taiteelliselle toimijuudelle, kollektiiviselle prosessille ja yhteisölle. Manifesti ei tässä merkitse kovaäänistä, korskeaa poliittista tai taiteellista julistusta. Se on henkinen harjoitus, unelmien muuttamista todeksi.
Saana Pohjonen ja Henia Nikkilä ovat yksinkertaisesti nerokkaita tekijöitä. Kuten koko työryhmä. Pohjonen, Nikkilä, Mikko Kaukonen ja Stella Massa olivat mukana jo Teatterikorkeakoulun SpaceX:ssä (2024), joka kapinallisesti kieltäytyi oletusarvoisista suunnittelun ja esityksenteon rakenteista. Teos oli paitsi kapitalismikritiikkiä myös teknologisoituneen äänikäsityksen purkamista.
Muistan katsomisen jälkihuumassa toivoneeni lisää vastaavanlaisia kokeellisia esityksiä, jotka herkistäisivät havainnoille, uusille tarkastelukulmille ja kyseenalaistamiselle. Ja ennen kaikkea nautinnolle esitystapahtuman äärellä.
No, sitä tarjosi nyt yltäkylläisesti JUMALA = RAKKAUS.
Voi vain tuntea syvää onnea ja kiitollisuutta siitä, että tekijät ovat saaneet Kiasma Teatterin teoksensa kodiksi. He ovat voineet ottaa täysimääräisesti käyttöönsä tilan materiaalisuuden ja teknologiset mahdollisuudet. Eivät esitelläkseen niitä vaan luodakseen maailmoja, joissa mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Olen suunnattoman iloinen myös siitä, että Mia Wennerstrand oli teoksen dramaturgi. Sukupolvien ylitystä tämäkin. Ei eletä siiloissa!
Yhdestä katsomon penkkiin kiinnitetystä tekstistä luin katkelman taidehistorioitsija Harri Kalhan teoksesta Sukupuolen sotkijat: Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa (2019). Kalha kirjoittaa marginaalista, joka voi ahtaudestaan huolimatta muodostua luovuuden ja dynaamisen toiminnan paikaksi. ”Kun marginaali tunnistaa oman voimansa, se voi nähdä itsensä uudenlaisena keskiönä”.
Tässä on jotakin esityksen syväetiikasta.
JUMALA = RAKKAUS -esityksessä sykkii sielukas sydän. Yhtä aikaa leikkisä, raivoisa, ironinen ja syvästi myötätuntoinen.
Teostiedot
Käsikirjoitus, ohjaus ja äänisuunnittelu: Saana Pohjonen, Henia Nikkilä ja työryhmä
Dramaturgia: Mia Wennerstrand
Esiintyjät: Alisa Alho, Johan Högsten, Jessica Piasecki, Johan Högsten
Ääninäyttelijät: Erika Sirola, Victor Carson
Koreografia: Jessica Piasecki
Valosuunnittelu: Mikko Kaukonen
Video- ja kuvataide, pyhä kirjat: Stella Massa
Pukusuunnittelu: Noia Kekoni-Kattelus
Veistos: Liisa Ryynänen
Kansikuva, graafinen suunnittelu: Rand Hamdallah
Föhr, Eetu. ”Kaipuu kotiin, jota ei koskaan ollut: Adornolainen analyysi rationaalisuuden dialektiikasta ja uushenkisyydestä.” Tutkimus & kritiikki 6, nro 1 (2026). https://doi.org/10.55294/tk.180300
