Juho Mantereen (teksti ja ohjaus), säveltäjä ja muusikko Henri Lyysaaren, äänisuunnittelija Pekka Kiiliäisen, valosuunnittelija William Ilesin sekä pukusuunnittelija ja lavastaja Riina Leea Niemisen yhteistyö ja kaikkeen venyvä esiintyjäensemble Miro Lopperi, Olli Riipinen, Miiko Toiviainen ja Anna-Sofia Tuominen ovat lahja suomalaiselle musiikkiteatterille. Teatterille ylipäätään.
Dystopiaa ja scifiä osa joukosta teki jo Frankensteinissa Teatteri Takomossa (2018). Mantereen ja Lyysaaren musikaali Donkey Hot Q-teatterissa (2019) oli vilpitön rakkaudentunnustus ja kunnianosoitus teatterin näkymättömille sankareille, lajin lumolle. Viime syksynä Mantere käsikirjoitti ja ohjasi Rakkaani, Conan Barbaarin Turun kaupunginteatteriin, jossa mukana oli ohjaajan luottonäyttelijä Miro Lopperi. Emotionaalisesti lämmin esitys huokui julmaa perhe- ja kouluyhteisöanalyysiä koulukiusaamisesta, vanhempien avioerosta, kostosta. Herkälle ja yksinäiselle pojalle pelastuksen tarjosi uppoaminen populaarifantasiaan, Conan Barbaarin ja sen kirjoittajan Robert E. Howardin maailmaan.
Toksisen kabareen live-striimiversio (ohjaus Ville Seppänen ja Juho Mantere) tarjoaa affektiivisia sisältöjä ja operoi samoilla keinoilla kuin kilpailuformaatit. Se alkaa joukolla Hesarin ilmasto- ja ympäristöahdistusta synnyttäviä uutisotsikoita: Kaikki loppuu, kaikki tuhoutuvat ihmiskunnan kulkiessa kohti katastrofia. Mutta ei hätiä mitiä. S/S Tähtibiisi aikoo suunnata kohti Marsia: ”Tähtien tuolla puolen toivo elää.” Kyytiin hypätään Agit Prop tai Ultra Bra -kaiuin idealistisesti uskoen ”kaiken toksisuuden voit työntää hanuriisi”. Nyt ”ollaan hyvän puolella ja muutetaan maailmaa huolella, meillä on sydän paikallaan”.
Ja kisaamaan ja voittamaan tänne on tultu. Utopistisen maailmanmuutosmatkan pilotteina ovat kapteeni ja tiedeupseeri, viihdyttäjinä interaktiivinen Thalian Mestarit tosi-tv show, seremoniamestarinaan Huikka A Kuikka, pianistina Soppa Huvi ja kisailijoina vastavalmistuneet näyttelijät. Siinä sitten vedetään improvisaatiotehtäviä, avataan muistoesineiden kertomaa, tehdään päiväkirjahuoneessa tunnustuksia ja päädytään kauhun ja komiikan tunnelmiin, kun happisäiliö vuotaa.
Suomalaisia utopiayhteisöjä on rakennettu niin sosialismin, uskonnon, suomalaisuusnationalismin kuin luontoon ja vegetarismiin paluun pohjalta. Yhteisöt ovat hajonneet sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta ovat kuitenkin näyttäneet, mitä tulisi muuttaa ja mihin pitäisi pyrkiä.
Toksisen kabareen utopia on täynnä kosmista ironiaa. Toivontäyteisen avaruusmatkan sisälle rakennettu selviytymiskilpailu julkkisjuontajan brändinrakennuksineen ovat yksilökeskeisen kilpailuyhteiskunnan kovinta ydintä. Tässä mikrokilpailuyhteiskunnan dystopiassakin katsojaäänet sinetöivät kolmen vastavalmistuneen näyttelijän kohtalon. Hävinneet päätyvät jäätyneiksi ruumiiksi avaruuteen. Ei auta näyttelijän epätoivoinen parahdus ja anelu ”antakaa mulle mitä tahansa näyteltävää, vaikka Woyzeck”, jota näyttelijä sitten alkaa suoltaa. Live tarkoittaa tässä tappamista livenä. Juontaja kehottaa jättämään hakemuksia sisään jo seuraavalle tuotantokaudelle.
Toksinen kabaree tarjoaa kriittisen katseen tämänhetkisiin ideologisiin ja identiteettipoliittisiin ristivetoihin. Liikuttaessa tunnustuksellisuuden ja intiimiyden hetteiköissä, suoritusten lomaan tislautuu vähemmän päivänvaloa kestäviä epämukavuusalueiden tuntemuksia: ”Terveisiä kristityille koti-Suomessa” ”Puheviassa ei ole mitään vikaa” ”Missä eettisesti koulutetut norsut sirkuksesta? Tuokaa sirkus takaisin!” Muistoesineiden tahmaisen läsnäolon kautta ollaan cancel-kulttuurissa. Kelloggsin muropaketti vie John Kelloggin perustamaan rodunjalostusyhdistykseen. Hakaristi-tunnuksinen viiri muistona Lapin sodassa entisen aseveljensä tappaneelta isoisältä hätkähdyttää. Michael Jacksonin LP-levystä aukeaa pedofilian kauhistelu. Ensimmäistä askelta kohti kosmoksen herruutta tavoitellaan Jääkärimarssin tahdissa. Astronautti astuu tuntemattomalle maaperälle yllään sinivalkoinen avaruuspuku, jossa vauhtiraitoina Marimekon siniset unikot.
Toksisen kabareen maailmassa hapenpuutekin on vain mahdollisuus, hedonistinen sooloseksin piristäjä: ”orgasmia hapenpuute voimistaa”, ”elämä halpa, orgasmi kallis”. Sinne tuodaan Kalevala, Väinämöiset, Ollilat ja Lindholmit päivittelemään, miten milleniaalit eivät osaa muuta kuin valittaa. No, setämiehet, yhden sortin sukupuuttoon kuolleet Tyranosaurus Rexit kyllä saavat takaisin.
Päiväkirjahuoneessa näyttelijäsankarit avautuvat. Yksi ei usko maapallon tuhoutuvan, tiede kyllä seivaa, ratkaisut olemassa, tämä on sellainen hevonpaskakriisi. toinen on tällä reissulla kostajana murskattujen sydänten takia kostamassa parantumatonta syöpää sairastavan miehen puolesta. Tahmaa riittää!
Toksisen kabareen live-striimiversio tarjoaa autenttisuudesta ja vilpittömyydestä kertovia ääritilanteiden affektiivisia sisältöjä, jotka kiinnittävät meidät. Kabaree operoi samoilla keinoilla kuin tosi-tv. Se rakentaa tunneintensiteettejä. Juuri lähikuva paljastaa. Näen itkeviä kasvoja Olenkohan koskaan nähnyt näin paljon kyynelehtiviä silmiä kuin tässä esityksessä? (Nyt ei lasketa television Vain elämää ja muita vastaavia -formaatteja.
Mietin myös Cabaret´ta. Kit Kat klubin seremoniamestari on kuin tämä Huikka A Kuikka. Miiko Toiviainen esittää Turun kaupunginteatterin Cabaret´ssa Seremoniamestaria ja nyt tässä itseriittoista tv-shown juontajaa, joka vakaasti uskoo, että nyt saavat katsojat nautintoa ja unohdusta.
Matkan kuluessa tapahtuu herääminen, pelit ovat ohitse. Happi vähissä ja pelaajien joukossa kapinoiva kostaja. Toksinen kabaree näyttää sosiaalisen toimintamme epätoivoisen dystooppisena.
Syvimmälle mennään, kun sivutaan yhteiskuntasopimusta. Miksi joku sellainen kuin yhteiskunta on edes olemassa. Hobbes tai Rousseau – absoluuttista valtaa ja vahvaa johtajuutta vai olisiko sittenkin mahdollista luoda yhdessä tasa-arvoisesti yhteistä hyvää. ja viime kädessä tässä aluksessa syntyy taistelua siitä, kenet uhrataan, kuka uhrautuu aluksen happivajauksen tasapainottamiseksi. Tässä maailmassa ”happikriisikin on mahdollisuus”, tuttua poliittista retoriikkaa.
Toksinen kabaree häiritsee sukupuolittunutta normistoa ja esiintymis- ja tunnekäytäntöjä. Se käsittelee maskuliinisuutta tuomalla esiin perinteisenä maskuliinisena mielletyn ruumiillisen työn tekijän mekaanikon – sen, joka pystyy korjaamaan vian, teknohifistelyn keskellä ”design by Markku, made in fucking nowhere” – ja saattamalla tietotyökapteenin rakkaussuhteessaan tämän mekaanikon kanssa sekä visioimalla tämän suhteen kautta tulevaa utopiaa, jossa ei ole herroja eikä jumalia. Sukupuolitapaisuutta ja -olettamuksia horjuttaa myös naisoletetun näyttelijän muistoesineenä tuoma isoisän natsilippu. Horjutuksena voi ajatella myös kostajanäyttelijän, joka on liikkeellä murskattujen sydänten takia. Useimmitenhan nuo murskatut sydämet kuuluvat naisille.
Toksista kabareeta voisi pitää metamodernistisena teoksena, jossa irvokkuuteen yhdistyy liikuttuneisuuden ja vilpittömyyden tunteita. Tunteiden risteäminen ja toisiinsa kietoutuminen toimii erityisen hyvin tässä striimatussa versiossa, kun esiintyjät tulevat ruudun kautta niin liki. Tällaisista keinoista on esimerkiksi Kaarina Nikunen tositelevisiota käsittelevissä artikkeleissaan kirjoittanut.
Mitä esitys kertoo sukupolven äänestä? Tämä sukupolvi ei kaihda tunne-energiaa: näyttelijäntyössä on läsnä lämpöä ja vilpittömyyttä. Tunteet saattavat meidät liikkeeseen, liikkumaan ja liikuttumaan. Me kiinnitymme ja identifioidumme asioihin tunteiden kautta – juuri tästähän esimerkiksi Sara Ahmed kirjoittaa.
Toksisessa kabareessa viitataan Francis Fukuyaman 1990-luvun alkupuolella ennustamaan ”historian loppuun”. Fukyamahan ajatteli, että ideologioiden taistelun päätyttyä liberaali demokratia voittaisi. No, niinhän ei käynyt. Ristiriidat ja erilaiset kuilut näyttävät vielä ammottavammilta kuin aiemmin. Toksisesta kabareesta välittyy yhtäaikaisesti vilpittömyys sekä melankolia, kun pohditaan, voiko enää tehdä mitään merkityksellistä, ja kun pelätään, että ollaan naiiveja.
LÄHTEITÄ:
Ahmed, Sara (2018, alk. 2004. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Elina Halttunen-Riikonen. Tampere: Niin & Näin.
Hirdman, Anja (2011). Tears on the screen: Bodily emotionalism in Reality-Tv. Observatorio Journal, Vol.5 – Nro 1, s. 19-33. https://www.researchgate.net/publication/262631475_Tears_on_the_screen_Bodily_emotionalism_in_Reality-Tv/link/547c232e0cf2a961e489cd0b/download
Nikunen, Kaarina (2016). Doing good reality, masculine care, and affective capitalism.
Ephemera Vol. 16(4), s. 163–184. http://www.ephemerajournal.org/contribution/doing-good-reality-masculine-care-and-affective-capitalism
Nikunen, Kaarina (2016). Media, Passion and Humanitarian Reality Relevision. European Journal of
Cultural Studies Vol. 19(3): 256-282. Sage Journals. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/1367549415609324
