Kuka tulee tunnistetuksi ja näkyville? Ovatko nuoret kasvotonta massaa, pikselimössöä, johon on helppo lyödä stereotyyppisiä leimoja?

Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä äänessä oli kaksitoista eritaustaista nuorta. Jo ennen Jos meiltä kysytään -esityksen alkua ala-aula oli täynnä eloisaa vibaa. Katsomon täytti viimeistä paikkaa myöten monimuotoinen joukko nuoria, joka eli täysillä esityksen mukana ja osallistui intomielisesti sen jälkeiseen yleisökeskusteluun. Melkoisen harvinaista herkkua tällainen mukana olemisen into teatterissa.

Nuorten Kansallisteatterissa nuoret ovat oman elämänsä asiantuntijoita ja taiteellisia kumppaneita, kanssatekijöitä. Jos meiltä kysytään on muovautunut heidän improvisaatioistaan moniääniseksi esitykselliseksi puheenvuoroksi, joka tavoittaa arkisen yhdessä olemisen ja esittämisen eleissä monisyisiä kysymyksiä eroista, kuulumisesta ja maailmanmenosta.

Ei pikselimössöä eikä teatteripäkistämistä

Kaksitoista nuorta täyttää pienen näyttämön rennosti, kaikessa rauhassa. Valkoisten tiilikiven kokoisten laatikkoblokkien järjestelystä tulee pelin ja leikin kaltaista yhteistä työtä. Sen ohessa jutellaan, kerrotaan toisille, mitä ajatellaan. Puhe aaltoilee aiheesta toiseen, ihan niin kuin yleensä toisten kanssa ollessa, vailla keinotekoista teatteripäkistämistä.

Tyhjän näyttämön taustalla elää harmaan eri sävyissä pikselimössö. Mietin sen kuvaavan kasvotonta massaa. Vähitellen se alkaa elää ja saada uusia sävyjä.

Näyttämöllä kulkee yksittäisiä nuoria. ”En halua puhua pimeydestä.” ”Menneisyydestä.” ”Itsestä.” On paljon sitä, mistä ei haluta puhua.

Kysyjä jää yksin näyttämölle, mutta vähitellen muita tulee yksi kerrallaan, jokainen valkoista laatikkoa kantaen. Näyttämölle alkaa rakentua seinää, kehää, kasaa. Tahti kiihtyy. Rakentamisesta neuvotellaan, laatikoita siirrellään paikasta toiseen, välillä pinkka kaatuu tai se kaadetaan. Rullakolla tuodaan lisää laatikoita.

Rakentamisen lomassa puhutaan omista kulttuureista, ruokakulttuurista, yksilöä korostavasta kulttuurista ja sen vastakohtana kulttuureista, joissa muut ovat ennen meitä. Rahattomuudesta ja köyhyyden häpeästä.

Screenillä kasvaa vihreä valo, ja vihreä pallo liikkuu notkeasti käsistä toisiin. Mitä pallo edustaakaan? Tulkitsen sen moniksi totuuksiksi ja vapauden ilmentymiksi. Vapaus merkitsee mahdollisuutta olla yhdessä toisten kanssa mutta myös yksin. Vapaus voi vangita ja siitä  on pidettävä huolta.

Puhe kääntyy poikiin ja miehiin. ”Vitun miehet oikeesti.” Kuka hoitaa missäkin kaiken? Puhutaan sukupuolista, normatiivisista sukupuolikäsityksistä, mies- ja naisvihasta. Hymyn ja maailman feikkiydestä, utopioista ja dystopioista. Sorrosta, rodullistamisesta, Palestiinasta, kapitalismista.

Mihin ihminen kuuluu?

Kuinka väsyttävä onkaan toistuva kysymys, jonka joutuu aina kuulemaan: ”Mistä olet kotoisin?”

”Joka paikasta.”

”Et voi olla joka paikasta.”

”Voisitko nimetä paikan sieltä täältä?”

”Olen kuin lintu, voin olla mistä vain.”

”Älä kysele. Me ollaan täällä.”

Monikielisyys on maailman yleisin kieli

Näyttämöllä puhuttiin somalia, urdua, bengalia, daria, englantia ja suomea. Anteeksi, jos jokin kieli unohtui.

Isolle screenille kirjoittautuu eri kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä. Esitys kutsuu katsojia sisäänsä myös kielillä, joita minä en osaa. Kutsu kohdistuu nyt niille, joiden kotikieli on meille toisille vieras.

Tämä kutsumisen käänteinen ele oli suunnattoman arvokas. Jouduin itse, muka kielitaitoisena, kuulostelemaan ja tunnustelemaan omaa asemaani. Minulle merkityksellisintä esityksessä oli tapa, jolla se näyttämöllisti ja etualaisti nuorten monikielisen todellisuuden ja heidän kielitietoisuutensa.

Esiintyjät ovat monien kielten taitajia. He tietävät, miten eri kielissä kommunikoidaan, miten kunnioitusta osoitetaan erityisillä sanoilla ja miksi kaikkia ei voi vain sinutella. Toisista kielistä puuttuu tiettyä ilmiötä kuvaava sana. Kalsarikännille ei löydy vastinetta somalista eikä juuri muualtakaan.

Näyttämöllä kielet vaihtuvat lennosta. Käytössä on laaja kielellinen repertuaari: kotikielet, suomi, englanti. Ymmärrystä rakennetaan yhdessä, sanoja ja ilmauksia haetaan, syntyy uusia muotoja ja slangisanoja.

Monikielisyys on näille nuorille arkea, ei mikään erityinen juttu. Kieliä opitaan vuorovaikutuksessa, kohtaamisissa ja toiminnassa. Kielellä tehdään asioita, rakennetaan suhteita ja identiteettejä. Monet kielet ovat resurssi, jonka arvoa Suomessa ei riittävästi ymmärretä. Nämä nuoret näyttävät sen.

Puhe kääntyy näkemiseen. Näetkö sinä minut? Näettekö rakkautta? Näettekö vallan väärinkäyttöä?

Kielellä tullaan ymmärretyksi, vaihdetaan ajatuksia, ilmaistaan tunteita. Mutta kieli on myös valtaa. Sillä voidaan sulkea ulos tai kutsua sisälle.

Näyttämöllä jokaisella on sanottavaa, jokainen pääsee ääneen. Kuuntelen ajatustenvaihtoa ja neuvottelua, jossa erilaiset näkemykset elävät rinnakkain. Sen lomassa autetaan maahan kaatunutta, talutetaan häntä. Yhteiset laatikkorakennelmat kaatuvat lattialle epämääräiseksi sotkuksi.

Esiintyjät ryhmittyvät kuin kadulla. Syntyy lähekkäin olevien joukkoja, yksinään seisovia, vaihtuvia muodostelmia.

Yksi ryhtyy siivoamaan ja huikkaa muille: ”Aiotteko vain katsoa?”

Kenen ehdoilla teatteri kutsuu?

Tamara Searlen ohjaamassa ja Ville Vuorikosken dramatisoimassa esityksessä nuoret tutkivat eroja ja yhtäläisyyksiä. Esityksen läpäisee yleisölle suunnattu äänetön kysymys: Näetkö sinä, että me toimimme yhdessä? Näetkö samankaltaisuutta vai erilaisuutta?

Jo esityksen Jos meiltä kysytään on toive ja vaade toimijuudesta. Näkökulma siirtyy instituution ja yhteiskunnan odotuksista siihen, mitä nuorilla itsellään on sanottavaa.

Luin uudelleen Mikko Lehtosen ja Anu Koivusen toimittamaa teosta Kuinka meitä kutsutaan? (2011). Sen kysymys on edelleen ajankohtainen: miten julkisuus, media ja kulttuuriset tekstit tuottavat identiteettejä ja kutsuvat ihmisiä tiettyihin asemiin ja rooleihin? Taustalla on Louis Althusserin interpellaatio, puhuttelu tai kutsuminen. Kysymyksen voi ulottaa teatteriin. Kuinka ihmisiä kutsutaan teatterin rakenteissa ja esityksissä? Millaisia identiteettejä heille tarjotaan? Kuka määritellään ulkopuoliseksi, eritaustaiseksi, toiseksi? Kuka kuuluu ”meihin”?

Teatterin näyttämöillä toistuvat roolitukset ja valkoisen, heteronormatiivisen todellisuuden itsestäänselvyys voivat tehdä monille nuorille selväksi, ettei näyttämö ole heitä varten. Noora Dadun Roolitus on esittänyt terävää kritiikkiä juuri tästä. Kutsutaanko eritaustainen ihminen teatteriin aktiivisena toimijana vai ainoastaan edustamaan toiseuttaan?

Jos meiltä kysytään tekee toisin.

Nuoret ovat itse vaikuttaneet siihen, mitä näyttämöllä esitetään, mistä puhutaan ja millä kielillä. He eivät ole valmiiden identiteettien edustajia vaan esityksen kanssatekijöitä.

Erityisen merkityksellistä on kielellisen vallan jakautuminen. Kun nuoret ottavat näyttämön haltuunsa omilla kielillään, suomi lakkaa olemasta ainoa normi, jonka kautta on tultava ymmärretyksi ja näkyväksi. Esitys tuuppaa suomea äidinkielenään puhuvat mukautumaan nuorten monikieliseen todellisuuteen.

Eikä tätä tarvitse alleviivata näyttämöllä. Se tapahtuu puheessa, kuuntelemisessa, yhdessä tekemisessä, laatikoiden rakentamisessa ja purkamisessa.

”Tulevaisuus on hyvissä käsissä”, tiivisti näyttelijä Geoffrey Erista tuntonsa esityksen jälkeisessä vilkkaassa yleisökeskustelussa. Kaksitoista sanavalmista nuorta kertoi esityksen valmistumisprosessista ja sen merkityksestä itselleen. Me muut jaoimme tuon tunteen.

Teostiedot:

Konsepti ja ohjaus: Tamara Searle

Konsepti ja dramaturgia: Ville Vuorikoski

Video- ja äänisuunnittelu: Olli Valkola

Valosuunnittelu: Miika Suomalainen

Tuottaja: Roosa Vaverka