Ykkös- ja kakkoskurssilaisten esityksistä ja demoista aukeaa moninaisia todellisuus- ja maailmasuhteita. Realismi ei riitä. Toden tuntua rakennetaan fantasialla, scifillä, dystopialla, romantiikalla. Teknoa, tunnetta ja lempeää vilpittömyyttä, audiovisuaalista yltäkylläisyyttä. Teknologioihin kytkeytynyt videopelien maailmoissa liikkuva, populaarigenret hallitseva diginatiivi sukupolvi tuottaa erilaista estetiikkaa ja ilmaisua.
1980-luvun teatteriin tuli sarjakuvasukupolvi, joka loi omaa estetiikkaa. Nyt videopeleihin kytkeytyneen sukupolven esitykset tavoittelevat pelien immersio- ja sulautumiskokemuksia tai näyttävät ruumiiden kytkeytyneisyyden ja tuntevat samalla kaipuuta toisiin maailmoihin.
Sukupolvi on imenyt eri medioista populaareja spekulatiivisia fantasioita siitä, miten ihmistä muokataan teknologisesti, miten älykkäät itsestään tietoiset androidit ja tekoäly ottavat vallan. Opiskelijat tuntevat transhumanistiset fantasiat. He tajuavat myös lajien yhteiskuntakriittisen potentiaalin. Ollaan maailmoissa unohtamatta maailmaa – ilmastonmuutosta tai kapitalismia. Todellisuussuhde on kiinnostavan monisyinen, ei osoittelevan nimilappumainen.
Korona järkytti turvallisuuden tunnetta, horjutti hallinnan tunnetta ja ajoi eristyksiin. Korona on/oli liki surrealistinen kokemus. Esityksistä luen menetyksen tunteita, voimattomuutta, vastarintaista raivoa ja lempeää kauneutta, vilpittömyyttä sekä huumoria. Nämä ovat korona-ajan läpikäyneiden ihmisten teoksia. We will survive.
Naurattaa, kun tätä kirjoitan. Nyt olisi tarve jakaa omia katsomuskokemuksia opiskelijoiden kanssa. Näkemäni esitykset haastoivat realisminsa äidinmaidossa imenyttä boomeria. Seuraavassa pohdintoja harhautuneen ja sokean katsojan varauksella. Kokemukseni rajat ovat maailmani rajat. Lapsuuteeni kuului viewmaster, katselulaite, joka tarjosi immersiota. Pääsin kolmiulotteisiin maailmoihin. Siinä se. Nyt liikun minulle vieraissa kokemuksissa, mutta ah, niin innoittuneesti. Hakoteille voin eksyä.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa Materiaalista esitykseksi -opintojaksossa ohjauksen, dramaturgian, valo- ja äänisuunnittelun ja lavastuksen ja pukusuunnittelun (Aalto ARTS) kakkoskurssilaiset toteuttivat materiaalilähtöisiä esityksiä yhdessä Laajasalon opiston Näyttelijäntaide II:n kanssa. Katsoin teokset Kuukammoon, 95 %( ploop), Tarvehuone ja Downloading Eden .
Nätyn ykköskurssilaiset yhdistivät tekoälyä ja teatteria Tehdään se yhdessä -opintojaksossa ja toteuttivat kolme 20 minuutin teosta/opetustilannetta, valitsivat oman estetiikkansa ja näyttämökielensä, käsikirjoittivat, rakensivat dramaturgiansa, ohjasivat, loivat audiovisuaalisen maailmansa ja puvut. Näin kokonaisuuden Tyylikäs unelma ja ripaus autoa , joka rakentui kolmesta 20 minuutin opetustilanteesta: Autokorjaamo, Agentit ja Mansikka.
Pauliina Hulkon taiteellisessa tutkimuksessaan kehittämä materiaalinen dramaturgia paistaa katsojansilmiini. Materiaaliesteettinen ajattelu tuottaa lattian todellisuuteen uutta ja yllättävää. Esitykset ovat kiehtovia seoksia, joissa näyttämölle tuodut materiaalit resonoivat toistensa kanssa.
Tila- ja katsojasuhteista ja ruumiista näyttämöllä
Teatterikorkeakoulussa studioihin on mahdollista rakentaa kokonaisvaltaisia maailmoja. Näyttämöt ovat jo paikkoina ja tilana materiaalista yhteistä aistittavaa todellisuutta, joka virittää, jos tilalle annetaan mahdollisuus. Iloitsen orgaanisuudesta, jolla tilan, valon ja äänen ja skenografian (lavastus ja puvut) dramaturgiaa on rakennettu. Ne ovat yhtä. Niiden tuntoisuuksista ja värähtelyistä voin aistia merkityksiä.
Tarvehuoneessa lähtökohta on Harry Potterista. Tarvehuoneen voi taikoa juuri sellaiseksi kuin haluaa. Mitä siis tarkoittaisi huone, jossa olisi mahdollista ratkaista ilmastonmuutosta? Tarpeen ja vaateen liitosta on nyt kysymys – ja perustarpeista, jotka ilmastonmuutoksen myötä ovat uhattuna. Tarvehuoneessa olemme installaatiossa. Istumme kuin taikapiirissä. Jokainen kohtaa tuolillaan kiven, jonka kautta esityksen kuljetus tapahtuu. Lopussa viemme kivemme yhteiselle Tarvehuoneen näyttämölle. Näyttämöllä on portti, tarvehuoneen ovena, jonka lävitse esiintyjät pääsevät toisiin maailmoihin. Seuraan teoksen kehkeytymisen tilassa olevaa, keskipakoista prosessia siitä, mitä ja millä keinoin tulisi esittää. Teoksessa on Teakin alussa pieni, mutta tärkeä jälkinäytös. Fantasiamaailmasta siirryimme todellisuuteen: aulassa näemme välähdyksen Elokapinaa. Millä keinoin teatterintekijä tai minä voimme toimia? Mihin riittää esitys ja sen ehdotukset? Taiteen rinnalle tarvitaan myös suoraa toimintaa – sekä että.
95 % (ploop) näyttämöllistää vedenalaisen kokemuksen. Vedenalainen maailma luodaan muovista. Näyttämötilan maailmaa ympäröi ilmavirrassa liikehtivä muovi (vai kuvittelinko?). Roskaantunut valtameri ja vedenalaisen maailman kauneus on läsnä. Maailma on täynnä värikylläisyyttä, koralleja ja muita outoja olentoja, mielikuvituksellista visuaalisuutta ja hyvää tekevää yltäkylläisyyttä. Esityksen maailmassa viettämäni aika on kauneuden ympäröimä lempeä kokemus. Maaginen on hetki, jolloin esiintyjä” sukeltaa” pinnan alle. Valot muuttuvat. Voin seurata, miten valo kimmeltää veden pinnan yläpuolelta tai miten sävyt muuttuvat. Veden paino ja vastus materialisoituu esiintyjien hitaissa liikkeissä ja äänissä. Teoksen päätteeksi saamme kuulosuojaimet. Vedenalainen painontunne tuntuu siis tältä.
Tällaiseen visuaalisen maailman rikkauteen olisin halunnut tuoda lapsen. Teos on täynnä visuaalista lumoa, jossa vedenalaiset olennot ovat jatkuvassa muodonmuutoksen prosessissa. Vedenalaisessa olentoyhteisössä syntyy erilaisia ryhmittymiä, tulee konflikteja. Siellä myös kiusataan ja syrjitään. Siellä piiloudutaan, siellä syntyy vaaroja ja uhkaavia tilanteita. Tarinaa kerrotaan hitaan liikkeen koreografialla, jossa veden vastus tuntuu joka hetki. Fantasiayhteisön toimijuus ei kavennu sukupuolibinariteetteihin.
Dystopiaa retroromanttisella twistillä viimeisellä rannalla ja kapitalismikriittisesti scifissä
Kuukammo, selenofobia, tarkoittaa voimakasta, likipitäen lamaannuttavaa pelkoa kuuta kohtaan. Kuukammoon -teoksessa olemme viimeisessä illassa. Teoksessa on joukko arkkityyppisiä ihmisiä: astronautti/härmänautti, lääkäri, meteorologi, runoilija ja teoksessa synnytetään vielä uutta ihmistäkin.
Meteorologi on kuin antiikin ennustaja tai sanansaattaja, joka julistaa ettei yksikään tästä salista pelastu. ”Ihmiset. Tulva tulee, oletko valmis.” Sääennusteparodiassa sairaudet ovat sääilmiöitä: unettomuus puhaltaa, on sukupuolitautikuuroja, tulehdukset ja neurologiset ongelmat pahenevat liukkaiden tartuntatautien ja hengitystieinfektioiden vuoksi. Verbaalimassasta hyökyy meriveden noustessa ”masennus”, vieraantuneisuus paistaa kirkkaalta taivaalta ja sataa kuolemanpelkoa: ”sataa, sataa saatana ropisee pilipilipom no kattokaa perkele itte ulos jumalauta kun pitää kaikki eteenne tehdä siellä kuitenkin silmät kasvoissa niin riittää kun katsotte itseenne tai itsenne ulkopuolelle!” Eikä tässä kylliksi: ”Oi! Täältä idästä saapuu posttraumaattiset stressihäiriöt, siitä vähän etelästä päihteitä, pohjoisesta paniikkihäiriöitä, aamulla apatiaa, illalla itseinhoa, yöllä yleistä ahdistuneisuushäiriötä ja lännestähän ei ole koskaan mitään hyvää odotettavissa se on selvä se.”
Mikä on tämä mysteeris-romanttinen runsaudensarvi, jossa kuu näyttäytyy niin uneksinnan kohteena kuin valloitettavana planeettana ja ihminen outona itselleen? Olen itselleni tuntemattomassa mutta kiehtovassa mielenmaisemassa. Teoksessa harjoitetaan poeettista uneksintaa romantiikan runoilijoiden ja Gaston Bachelardin hengessä. Lääkäri toteaa, miten kahden ihmisen aivojen verisuonet peräkkäin levitettynä verisuoniketjuna ulottuisivat maasta kuuhun. Teos on täynnä kosmista ihmetystä ja kauhua, romanttista sivussa olemista, oman pienen ja suuruudenhullun identiteetin huojuntaa. Retroromanttisessa Kuukammoon-teoksessa fantasian kohtaa vauhkonvinon huumorin. Kosminen mittakaava asettuu pienen suuruudenhullun ihmisen puuhastelun vastakohdaksi. Härmänautille paljastuu oma mitättömyytensä, hallinnan sijaan Hal on hiljaa, ja koko paska räjähtää.
Minulle teoksen visuaalisuus assosioituu 60-lukulaiseen kerrostaloon, jonka kopperoista lähdetään uneksinnan alueille. Tämän maailman rinnalla on romantiikan maisema, hautausmaa ja vielä tässä simultaanimaailmassa taustalla vaeltavat eläimetkin. Romantiikan kauhujen kuvastoako? 60-luvun teknologinen edistysusko kohtaa romanttisen runoilijahahmon. Mietin Rainer Maria Rilken runon Tila säettä: ”On tila meissä, muuntaa esineitä./Jos puuta luot, tilasi hiljaa heitä/sen ympärille. Silloin toteutuu /puun olemus. Jos annat sille rajan, / se itse vapaa on. Vain luovuttajan/hahmotus toden löytää: siinä syntyy kuu.” (suom. Liisa Enwald) . Bachelardin ajattelussa puu tarvitsee sinää. Uneksivaa sinää tarvitsee myös kuu, Selene tarvitsee Endymionia. Entä Uuno Kailas? Pieniä hautoja -runossa elämä ihminen nääntyy ikävästä ja katoaa unohduksen kuutamoon, Purjehtijoissa kuu kiiluu paholaisen silmänä.
Downloading Edenin maailma on kliininen kylmää hohkaava maailma. Ollaan tulevaisuusdystopiassa, jossa ihmisen halua ja ruumista säädellään ja kontrolloidaan. Kaikki elolliseen ja ruumiilliseen viittaava on poissa. Downloading Edenissä seksikin on otettu yhteiskunnan ja vallan kontrolliin. Kokonainen kontrollivaltio, jossa ihmisten välinen seksi on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Ihmiset ostavat seksilisenssejä, joilla sitten pystyvät hankkimaan itselleen seksirobotin. Tässä maailmassa on myös kapinallista vastarintaa totalitaarista koneistoa kohtaa. Lopussa rakentuu mieletön vastarintainen skitsohalutuotanto videoista ja äänimaailmasta. Älykästä audiovisuaalista tykitystä!
Teos sai katsojanmieleni laukkaan miettimään sitä, mitä Deleuze kirjoitti ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntaan -hahmotuksessaan. Kuriyhteiskunnan on syrjäyttänyt suostutteleva, vähemmän aggressiivinen kontrolliyhteiskunta. Enää ei kyse ole normalisoivasta vallasta, joka kohdistuu hulluuteen tai rikollisuuteen ja josta Foucault kirjoittaa. Kontrolliyhteiskunnassa valta kohdistuu elämänvoimaan ja haluun, siihen tuottavaan muutosvoimaiseen liikuttajaan, joka kasvattaa ruumiin voimia uusien yhteyksien kautta.
Ryhdyin etsimään tietoa sexbot-teknologiasta. Pohdin feminismiä ja pornoa. Pornonvastaisen feminismin sijaan vaikuttaakin feministinen pornoliike. Esineellistävän ja alistavan naisvihamielisyyden sijaan nähdään teknologian mahdollisuudet horjuttaa pornon sukupuoleen ja haluun kohdistuvia patriarkaalisia heteronormeja. No, sitten havaitsin algoritmien voiman. Nyt saan koneelleni kuvien kanssa tarjouksia Do you want to fuck me?
Downloading Eden on kiinnostava sukulaisteos Okko Leon XEX – Pornonäytelmän kanssa. Leon XEX käsittelee valtavirtapornoa omanlaisenaan halutekstinä fantasian ja nukketeatterin keinoin. Pizzalähetti antaa periksi pizzalaatikon SYÖ MINUT -kutsulle ja putoaa toisiin todellisuuksiin ja aikoihin kuten Liisa kaninkoloon. Alustatalouden prekaari työntekijä löytää itsensä valtavirtapornon narratiivia seuraavista kohtauksista. Niin kiehtovaa!
Tekoälyn kytköksiä
Nätyn Teatterimontun Tyylikäs unelma ja ripaus autoa tarjoaa kolme erilaista hahmotusta tekoälyn lähtökohdista. Käännämme yleisönä tuolejamme kohdataksemme aina uudenlaisen maailman.
Autokorjaamossa fokus on autokorjaamon ihmisten välisissä jännitteissä – myös maailman sukupuolittuneisuudessa. Ollaan lähimpänä realismia, mutta samalla maagista sellaista. Tilassa on auton puolikas, yläkerrassa olevat korjaamon toimistotilat. Tätä korjaamoa johtaa bosslady alaisenaan erityyppisiä maskuliinisuuksia: on toksista, on älykköä, lihasmiehen pullistelua. Miehet pörräävät mehiläiskuningattaren ja korjattavan auton ympärillä erilaisissa keskinäisissä kilpailuasetelmissa suhteessa. Korjaamossa kukoistavat kolmiodraamat. Tämän teoksen kulma tekoälyyn ovat algoritmit ja mainosten luoma keinotodellisuus. Mitä kaikkea autoon objektina liittyy? Mitä algoritmit meille tarjoavat? Korjaamossa ryhdytään saattamaan yritystä nykyhetkeen ja digitaalisiin todellisuuksiin. Tehdään mainosta. Porukka ruumiillistaa meille kohdennettuja erotisoituja fantasioita, joita autoihin liitetään. Teoksessa siirrytään rupisesta arjesta kuvitteellisiin erotisoituun halumaailmaan, maagiseen ”autoerotiikkaan”, naisten alushousut päässä. Näemme myös hurmaavaa haarukkaerotiikkaa. Viehätyin näistä yhteensopimattomista materiaalisuuksissa ja kieliposkessa erotiikasta. Korjaamolaisten lohdukkeena soi vääntynyt Tähdet, tähdet.
Agenteissa lasisessa arkussa uinuu olentokasa, joka herää henkiin ja syntyy maailmaan maagisen äänen käskystä. Yksilöistä muodostuu kollektiivi, kun jokainen pukee päälleen vaatteet. Syntyy mustapukuinen, valkopaitainen, aurinkolasipäinen tyylikäs agenttijoukoksi Bondin musiikin saattelemana. Tämä kollektiivi tekee tarkkaliikkeistä joukkokoreografiaa, liikkuu niin kuin agenttileffoissa, ollaan peitetehtävissä, varjostamassa. Taistelevatko nämä ihmiset vapaudestaan? Ollaan kontrolliyhteiskunnassa, suudelman katkaisee ääni, ollaan petturuudessa. Agenttijoukon perheyhteys murtuu. Yksi toisensa jälkeen kokee petturin kohtalon ja tulee ammutuksi. On vain muistot yhteisestä kollektiivista ”perheenä”. Agenteilla on syklinen rakenne. Onko nämä agentit siepattu ja luotu uudelleen, herätetäänkö ne jälleen henkiin uusiin tehtäviin? Ovatko nämä kyborgiagentteja?
Missä todellisuudessa Mansikassa ollaan? Patjat alkavat liikkua ja niiden välisestä aukosta tunkee esiin olio valoa hehkuva taikamasiina käsissään. Ihmisolio kiipeää köyttä pitkin, seuraan sirkusakrobatiaa. Taikakone ikään kuin syöttää virtuaalisia todellisuuksia, järjestää esityksiä. Äkkiä ollaan Venetsiassa gondolieerin kanssa, parvekkeella laulaa ihmeolento jumalaista ooppera-aaria, meillä on merenneito – virtuaalilasit päässä voi syleillä ihmeapparaattia tai patjaa. Ja äkkiä sähköt katkeavat, illuusio katoaa. En varmaankaan muista kaikkia yksityiskohtia. Mutta tuo illuusion katoamisen hetki on merkittävä ja se, mitä sitten seuraa. Ollaan reaalimaailmassa. SOL-siivouksen keltapukuiset tyypit valuvat viettämään kahvitaukoaan. Taikamasiina pulputtaa kahvia, siinä sitten siemaillaan kaikessa rauhassa tauolla. Nyt on näyttämöllistetty virtuaalisen todellisuuden addiktiivista lumoa. On pakko liikkua kohti vielä jotain, jotain jossa enemmän. Teoksen estetiikkaa pitää sisällään surrealistista arvoituksellisuutta, vihjauksia, ehdotuksia, ei loppuun sulkevaa kerrontaa. Se on omanlaistaan fantasmagoriaa, harhanäkyjen liikettä, jota VR-headsetit tarjoavat.
Hapuilen
Downloading Eden ja Nätyn tekoälyn kehyksissä toteutettu kokonaisuus Tyylikäs unelma ja ripaus autoa vetivät minut syövereihin, joissa en aiemmin ollut vieraillut. En ole juuri miettinyt digitaalista terveysteknologiaa, en robotiikkaa, en lisättyä todellisuutta. En ole arvioinut, sitä, miten hyvin hallitsen omaa dataani, en ole miettinyt, mitä kaikkea ostokseni minusta kertovat. Sen sijaan olen joskus miettinyt, millaista seurantaa ja kontrollointia harjoitetaan kansallisen turvallisuuden nimissä. Mutta kytkeytyneitä me olemme.
Puolittain olemme jo kyborgeja, joiden elämä on kytkeytynyt monin tavoin teknologiaan ja koneisiin. Esitykset ovat huokoistuneet ja ottaneet piiriinsä ei-inhimillisiä toimijoita, horjuttaneet ihmisen valta-asemaa. Entä koneet kanssatoimijoina?
Jo nyt tekoäly on valjastettu hyötykäyttöön. Maria Oivan, Jyrkin Pylvään ja Aku Meriläisen #digiteatteri-konsepti https://www.digiteatteri.fi/queer-ai uudistaa esittävien taiteiden käyttö- ja tekotapoja. Pari vuotta sitten Digiteatterissa hahmoteltiin queer-tekoälyn perustaa. Tavoitteena on toteuttaa tekoäly, joka hahmottaa sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista moninaisesti. Tekoäly toimii kanssakumppani, jonka avulla voidaan tuottaa dramaturgiaa. Mutta millaista? Dialogin mallinnus ei ole mikään helppo nakki. Ihmiset ovat äärimmäisen tarkkoja ja nopeita vuorovaikutustoimijoita. Robotit ja tekoäly eivät tunne, niillä ei ole tietoisuutta, eivätkä ne järkeile. Ne toimivat algoritmien ja todennäköisyyslaskennan avulla. Se tuottaa sattumaa ja virhettä, kiintoisaa kokeellisten esitysten raaka-ainetta. Tästä Yle Draaman Tekoälykuunnelma-hankkeessa toteutettu tekoälyavusteinen kuunnelma Paratiisiperhe–variaatioita oli kiehtova esimerkki.
Taide purkaa ihmisen ja teknologian suhteen kaksijakoisuutta käsittelemällä välittyneitä teknologiasuhteitamme ja näyttämällä millaisia vaikutuksia teknologialla – nyt tekoälyllä ja sen sovelluksilla – on arkeen. Poliittis-eettisiä kysymyksiä ja vastuuta emme pääse pakoon. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten odotan prosessinomaista pelikokeilua Woyzeck Game, millaisia kyborgisia kansalaisia olemme, millaisiin prekaareihin asetelmiin meidän laitetaan, millaisena rakenteiden, rakennelmien osasena täällä ollaan.
N. Katherine Haylesille vastuu tarkoittaa sitä, että tunnustamme yhteen kietoutuneisuuden sekä toisiimme ja toisiin elämänmuotoihin että teknologioihin. Harhakuvitelmat ihmisen autonomiasta ja itsenäisyydestä heikentävät ihmiskunnan kykyä ratkaista globaaleja ongelmia yhdessä. Elävien ruumiiden esitykset, jossa käsittelevät teknologiaa ja käyttävät teknologiaa, harjoittavat uutta materiaalista etiikkaa. Ne voivat näyttämöllistää sitä, miten teknologia ja erilaiset laitteet ovat toimijoita eivät pelkkiä työkaluja.
Kiitos Riikka Thitz tilan dramaturgiaa koskevasta ajattelusta, kiitos Leea Klemola ruumiista ja sukupolviajattelusta, kiitos Otto ja Ville alkeisopetuksesta miten videopeleissä luodaan maailmoja ja miten niissä toimitaan.
Lähteitä:
Bachelard, Gaston. (2003 ). Tilan poetiikka. Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Nemo.
Danaher J. (2019). Building Better Sex Robots: Lessons from Feminist Pornography. In: Zhou Y., Fischer M. (eds) AI Love You. Springer, Cham. https://doi.org/10.1007/978-3-030-19734-6_7
Deleuze, Gilles (2005). Haastatteluja, Tutkijaliitto. suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Sisältää seuraavan: Deleuze, Gilles: Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin. https://fi.theanarchistlibrary.org/library/gilles-deleuze-jalkikirjoitus-kontrolliyhteiskuntiin .
Deleuze, G., & Vähämäki, J. (1996). Halu ja nautinto. Tiede & Edistys, 21(2). https://doi.org/10.51809/te.104440
Hulkko, Pauliina. (2013) Amoraliasta Riittaan – Ehdotuksia näyttämön materiaaliseksi etiikaksi. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Huopaniemi, Otso (2018). ”Täysin automatisoitu dramaturgi”. Teoksessa Dramaturgikirja: kaikki järjestyy aina, toim. Katariina Nummisen ja Maria Kilpi, Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 63.
Kortekallio, Kaisa (2019). ”Kognitio ei kuulu vain ihmisille” Haastattelussa N. Katherine Hayles. Niin & Näin 3/2019.https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn-193-koko-lehti.pdf#page=122
Laakasuo, M., Visala, A., & Palomäki, J. (2020). Kuinka ihmismieli vääristää keskustelua tekoälyn riskeistä ja etiikasta. Kognitiotieteellisiä näkökulmia keskusteluun. Ajatus, 77(1), 131–168. https://journal.fi/ajatus/article/view/100252
Laakkonen, Mika (toim.) (2021). Informaatioteknologian filosofia, etiikka ja digitalisoitunut yhteiskunta. SoPhi 146. Jyväskylän yliopisto https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/78647/-1/SoPhi_146_JYX.pdf#page=248.