”On jotain, ei ole mitään” – sumuisen keskeneräisyyden poetiikkaa


Meri Ekola & Kid Kokko: I am standing in this light, dim, hazy, it’s hazy, amorphous, or, some shape

”On jotain, ei ole mitään.” (Kid Kokko)
”Tuoli on katsomisen tiettyyn muotoon asettumisen vaatimus, katsomisen suunnan optimaalinen näkemys.”
”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa.” (Agnes Martin)
”Ennen kaikkea valokuvaus saa minut katsomaan sisimpääni.” (Laura Aguilar)
”Minun kohtaloni on ollut elää varjoissa, mutta musiikkini on ollut se valo, joka on pitänyt minut hengissä. Jokainen kyynel ja jokainen tuskan hetki on löytänyt tiensä urkujeni pilleihin.” (Louis Vierne)

Teatteri Takomon aulassa Kid Kokko johdattaa Louis Viernen urkusinfonioiden finaalien soidessa teoksen alkuituihin, välähdyksiin. Siirrymme liki pimeään tilaan istumaan meille kymmenelle kokijalle varatuille tuoleille, jotka ovat näyttämön sivustalla. Taaksemme näyttämön seinän ja tuolien väliin ilmestyy Kokko. Selkiemme takana, miltei katseemme ulottumattomissa liikehtii Kokko, jonka ruumiista vaihtuva valo paljastaa osia: vihreän käsivarren, sinisen rintakehän, punaisen, valkoisen. Pimeys ja hauras valo, joka tekee näkyväksi tilaan leviävän näyttämösavun, sitä on paljon, se peittää alleen kaiken. Kuulen tai muistan kuulleeni merta, kuin hengitystä. Ehkä kuulin samalla ihmisen hengitystä. Olen jossain kaukana. Hämärästi näen Kokon liikkuvan taskulampun varassa kohti pientä kasaa. En ole sittenkään varma, näinkö. Ehkä näenkin hänen ilmaantuvan vasta kasaan. Ei, en näe Kokkoa, näen usvan takaa hänen taskulamppunsa pienen valon välähtelevän kalvomuovikasan raoissa, kuulen kalvon risahtelua. Näyttämösumu sakenee, se toimii taskulampun hentona heijastuspintana.

Sumu liikehtii, siihen muodostuu kuiluja, aukeamia, kun se kiertyy halunsa mukaan.

Uppoan kuiluun. Tulen miettineeksi sumun olemusta, kevyttä utua, usvaa, sakeampaa, raskaana matavaa sumua, joka peittää alleen, niin alleen, ei ympärilleen kaiken. Usvan hälvennyttyä valo avaa ilmestyksenomaisesti katsomon tyhjien tuolirivien näyttämön. Me katsomme tyhjiä tuoleja, joissa jotkut ovat joskus istuneet. Nyt heitä ei ole. Kokko tulee tyhjän katsomon eteen, kuulemme Kokon esitysrunoa. Ja sitten Kokko pukeutuu valkoiseen paitaan ja tanssii. Kädet vievät, jalat vievät, niillä on oma tahto.

Kid Kokon ja Meri Ekolan teos on esitysruno, joka purkaa eri materiaalien keskinäistä hierarkiaa ja kieltäytyy asettamasta jotakin katseen kohteeksi.

Ekolan ja Kokon teos on kutsu katsojalle altistumaan, asettautumaan teokseen kuin maisemaan ja sulautumaan osaksi sitä. Kun katsetta rajataan ja näköaistia heikennetään, kuuloaisti herkistyy, on tarve aistia usvaa sormilla. Minusta tulee aistimusolento. Kun kirjoitan näin, huomaan, että kirjoittamani ei tavoitakaan sitä, mitä sen pitäisi juuri tämän teoksen ominaislaadun kohdalla tavoittaa.

Katoaminen – Passiossa Kokko kirjoitti, miten hän rakentaa tilaa sortavien valtarakenteiden väliin – asettumalla sinne ja häivyttämällä rakenteita päättäväisesti mutta pehmeästi. Tässä teoksessa tehdään nyt enemmän kuin vain häivytetään rakenteita.

Teos on eräänlainen hämäryyden, usvaan peittymisen ja valonkajon aistimuksellinen rituaali Viernen urkusinfonioiden, Kokon esiintyjäruumiin liikkeen ja tekstin sekä valon ja tilan kanssa. Kun kirjoitan näin, sanat tuntuvat kylmiltä, sillä tässä teoksessa Kokon ruumiin, Ekolan valojen ja sumun liikehdinnällä, hitaalla muutoksella on omat muuttuvat sointinsa, taajuutensa, tiheytensä ja painonsa.

Kid Kokon meille ennen esitystä lähettämä äänikirje, hänen teoksen prologina lukemansa kirje ja myöhemmin esityksessä kuultava äänikirje sisältävät etsintää, muistamattomuutta, kompurointia. Niitä ei ole puhdistettu valmiiksi. Ne kuvaavat jo itsessään hapuilemisen aktia. Ajatus pakenee, muisti ei tavoita. Kokko tuntuu puheessaankin kuuntelevan kehoaan. Ruumis hengittää ajatuksessa ja ajatteluun jää levollista tyhjää tilaa.

Niin levollisuus. Levollinen ruumis, levollinen ajattelu, levollinen ääni. Ja teoksen viimeisessä osassa Kokko tanssii. Tämä tanssin liike muuttuu levollisesta kuin pyristelyksi, räpistelyksi, kädet tavoittelevat, jalat tavoittelevat jotain näkymätöntä ja muu osa ruumista seuraa niiden odottamattomia liikahduksia, niiden intohimoa ja halua. Asettautuu ja antautuu vietäväksi.

Näkymisen ja näkymättömyyden ele läpäisee koko teoksen.

Näkymättömäksi tekeytymistä, ulkopuolisuutta, kodittomuutta

Kokko antaa meille avaimia, joilla lähestyä teosta. Hän kirjoitti jo Katoaminen – Passiossa Louis Viernen (1870–1937) urkusinfonioista, joilla tässäkin teoksessa on tärkeä osa. Ami Karvosen, Kid Kokon, Anna Mustosen ja Meri Ekolan teoksessa Liike ja tyhjyys (2023) innoittajina olivat kuvataiteilija Agnes Martin (1912–2004) ja erityisesti omakuvistaan tunnettu queer-valokuvaaja Laura Aguilar (1958–2018). Heidän rinnalleen tässä teoksessa nousee säveltäjä, urkuri Louis Vierne. Heitä yhdistää kodittomuus ja ulkopuolisuus.

Agnes Martin on kirjoittanut, ettei hänen maalauksissaan ole mitään, ei muotoa. Ne ovat valoa, keveyttä, sulautumista ja muodottomuutta ja muodon murtamista. ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa”, Agnes kirjoittaa teoksessaan Hiljaisuus taloni lattialla ja Kokko siteeraa. Valtameressä voi edetä, jos ei kohtaa mitään. Valtameri on maailma ilman esineitä, ilman keskeytyksiä… Tässä Ekolan ja Kokon uusimmassa teoksessa voi edetä keskeytyksettä kuin Martinin valtameressä ja tuntea, miten mieli vapautuu. Kokon teosten ajattelussa valtameri, hiljaisuus, meditatiivisuus ja taiteen keskeneräisyys kietoutuvat yhteen.

Martinille taiteilijana hiljaisuus oli lähes kaikki. Hän katosi New Yorkin taideskeneltä vuonna 1967 ja vetäytyi New Mexicon autiomaahan täydellisen yksinäisyyden äärelle. Martinin minimalistisen taiteen hiljaisuutta on myöhemmin tulkittu myös suhteessa kaapin hiljaisuuteen, queer-identiteettiin ja -historiaan. Teostensa kurinalaisilla ruudukoilla, toistuvilla viivoilla ja hiljaisuudella Martin loi itselleen vapaan tilan ja suojamuurin maailmaa vastaan.

Laura Aguilar sulautui valokuvissaan maiseman osaksi. Grounded oli hänen viimeinen alastonkuvien sarjansa, jossa hän kuvasi omaa alastonta ruumistaan Joshua Treen kansallispuiston aavikolla kuin queer-utopiana, jossa ruumis sai vain olla rauhassa. Maisemaan sulautuminen ja häviäminen kiertyivät queer-ruumiillisuuteen. Rajatilassa, siirtomaavallan ja kuulumisen jäänteiden aavikkoluonnossa pluskokoinen chicana-lesbo tunsi olevansa turvassa ja maadoitettu, heteronormatiivisen katseen ulottumattomissa.

Musiikissa tonaalinen epävakaus, ambiguiteetti tai kodittomuus (engl. tonal instability, tonal ambiguity tai tonal homelessness) tarkoittaa tilaa, jossa musiikki irtautuu perinteisistä sävellajihierarkioista hämärtäen näin sävellajitunnun. Louis Vierne sekoitti sävellyksissään perinteisiä sävellajeja ja symmetrisiä asteikkoja. Musiikin harmoninen suunta saattoi hämärtyä. Se saattoi vaeltaa ja leijua tilassa, jossa soinnut kytkeytyvät toisiinsa yksittäisten jaettujen sävelten kautta. Urkusinfonioidensa ylevän massiivisiin täyden pauhun finaaleihin Vierne upotti oman elämänsä tragediat. Kokko on kuunnellut finaalien tunnesävyjen muutosta, raastavaa surua, raivoa ja hengästyttävää kuolemantanssia viimeisen sinfonian finaalin loppusoittona. Me kuuntelemme nyt Kokon kanssa.

Queer-esityspoetiikkaa sumuisena hapuiluna

Kid Kokon ja Meri Ekolan esitysmuodot ovat queer-esityspoetiikkaa intiimissä kohtaamisessaan, sumuun katoamisessaan, leijuvassa tai aaltoilevassa ajattelussaan.

Teos on nimensä mukaisesti hämärää, usvaa, hahmotonta, epämääräistä. Saat epämääräisen käsityksen hahmosta, et voi ottaa sitä haltuusi, se pakenee katsettasi ja määritelmiäsi. Samalla teos horjuttaa ja hämärtää käsitystä ajasta. Myös ajasta tulee tiheää, meditatiivista, olen kuin ajan sisässä.

Teos on jatkumoa aiemmille teoksille. Juuri valmiiksi saattamista teokset ja koko tekemisen praktiikka pakenevat uskaltaessaan luottaa kehkeytymässä, pakenevassa ja katoamassa olevan kykyyn puhua.

Mitä sumuinen keskeneräisyys tekee? Se säilyttää mysteerinsä. Se kutsuu altistumaan tuntemattomalle.

Kokon ja Ekolan teos, sen katsojille jo ennen teosta kuunneltavaksi lähetetty kirje, samoin  Katoaminen – Passio luopuvat pyrkimyksestä, pois tahtomisesta, lopputulokseen ponnistelusta. Teoksissa materiaalit ja oleminen saavat puhua. Esiintyminen ja esiintyjyys on Kokolle olemista suhteessa materiaaliin, siihen, miten materiaali asettuu koko ruumista ja ihoa vasten.

”Toivo on sisäelinten pienissä liikahduksissa.”

Tällainen ajatus jäi mieleeni teoksesta Liike ja tyhjyys. Sama toivo kannattelee edelleen.