Päiväkirjasta

Ranskalaiset viivat (Making of Pyöveli 2)

Ei ole ajattelu ja kauneus rahasta kiinni

”Pyöveliryhmän” tekemisen eetos ja estetiikka värähdyttivät. Odotan kolmatta osaa ja koko trilogian näkemistä yhdellä kertaa.

Väljänä taiteilijoiden yhtenliittymänä  Pyövelit  (näyttelijät Irina Pulkka ja Marjaana Kuusniemi-Korhonen, tanssija Johannes Purovaara sekä valosuunnittelija  Mia Kivinen)  on tyypillinen kauhuesimerkki taiteentekemisen mahdottomuuksista rahattomuuden pakkoraoissa – ja paradoksaalisesti vapauden suomista mahdollisuuksista.

Ajattelu ja ideat eivät maksa, ja niitä voidaan kehitellä rauhassa vailla ulkoista tuotantopakkoa aikatauluvankiloineen. Pyöveliryhmällä on tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen taiteilijapoliittinen asenne: taiteellisesta työstä pitää maksaa, sen määrä on suhteutettava saatavaan korvaukseen. Sitä paitsi teoksen äärellä vietetty aika ei ole mikään laadun tae. Jyystämisestä ei välttämättä laatua seuraa.

Ryhmä kutsuu mukaansa joka kerta eri ohjaajan tai koreografin.  En nähnyt Tuire Tuomiston ohjaamaa Pyövelin ensimmäistä osaa (2017) Suomenlinnassa. Se käsitteli keski-ikää, näkymättömyyttä ja mennyttä aikaa innoittajinaan keskiajan ihmiskuva, Jung ja Tadeusz Kantor.  Kakkososassa Ranskalaiset viivat – Making of Pyöveli 2  ohjaajana oli Minna Nurmelin) esityksellistetään devisingin irtonaisella otteella harjoitusprosessia, joka on yhtä giljotiinin terää, kun rahoitusta ei saada. Mutta, mutta. Tämä on vain yksi puoli totuutta, sillä Making of Pyövelistä taiteilijamartyyriys ja ilottomuus ovat kaukana – samoin köyhän teatterin  aivan liian usein ruma estetiikka. 

Esitys räpistelee siivilleen, kurottaa leikkiin sekä uneen ja haluaa olla liikaa valittamatta.” Mainio, mutta aivan liian vaatimaton kiteytys käsiohjelmassa. Esitys lentää ! Se on täynnä runollista kauneutta. Tuo kauneus syntyy barokkisten turnyyrihameisten näyttelijöiden tavasta olla itsenä ja toistensa kanssa ja valosta, joka hellii heitä. Kylmänvalkoisena ja lämpimänä hehkuva valo väreilee taianomaisesti läpinäkyvää muovista taustaesirippua vasten. Ei tilaan tarvita kuin pölkky, siivousportaat ja muovinen kappale – siinä kaikki ja valot. Ja tietenkin ilakoivat vapaat esiintyjät ja heidän erityisyytensä.

Esityksessä eräänlaisena mottona on Mirkka Rekolan runo Lävitse  ja sen marginaalisuuden, pelon ja sitkeän voiman tunnot:” —on ajettava / aukko sateen aitaan /ja piirryttävä / tuulen vastukseen.// On aina häipyminen edessäni./ Saan ääriviivat / koska tilaa teen.

Bouvard ja Pécuchet – räpistelyä monimutkaisessa maailmassa

En tiedä itkeäkö vai nauraa, niin tunnistettavia ja omalle iholle tulevia ovat Samuli Niittymäen ja Kaija Küttnerin Bouvard ja Pécuchet yrityksissään saada tolkkua maailmasta, jossa hallitsemattomuus on hallitsevin tunne. Mainio löytö Flauberin teos, jota en ollut lukenut. Ajankohtainen juuri nyt, kun korona vielä lisää lamaannuksen tunnetta.

Bouvardin ja Pécuchet´nkahden puhtaaksikirjoittajan, ensyklopedistinen hanke saa päällekirjoituksessa (dramatisointi ja ohjaus Tuomas Rinta-Panttila) uusia ulottuvuuksia. Esitys leikittelee Flaubertin fiktiivisessä todellisuudessa, Samuli Niittymäen ja Katja Küttnerin henkilökohtaisissa tuntemuksissa. Umpiväsymys on läsnä. Oleminen pilkkoutuu osiin ja päätöksiä pitäisi tehdä lapsen hanskojen valinnasta Harawayhin ja postkolonialismiin, jotta tuntisi pärjäävänsä.

Metadramaturgia ja -esitys voisi tuottaa epämukavaa myötähäpeää, mutta ei nyt. Yksinkertaisesti siitä syystä, että näyttelijät pystyvät välittämään henkilökohtaisuuden ja oikean ihmisen tunnon.

Näyttelijöiden erilaista energiaa, keveää liikkuvuutta ja pakotonta olemista on nautinto seurata. Puhe soljuu ja katkeaa välillä vain siihen, miten joku (näyttelijäharjoittelija Rebekka Palanne) kantaa epämääräistä kamaa näyttämön esiripun taakse ja näyttämön takaa kuuluvaan kolinaan. Tai kun muusikko (Anssi Kinnunen) marssii tilaan.

Siinä missä Bouvard ja Pécuchet hankkivat perinnön turvin maatilan ensyklopedistiselle työlleen, vuokraavat näyttelijät apurahallaan teatterin toteuttaakseen maailmanhaltuunottoprojektiaan – pitkällisen ja epätoivoisen etsintäprosessin jälkeen Teatteri Takomossa. Tässä fiktiossa pakkorakoinen teatteri säästää tuotantorahoja, tekee päällekkäisbuukkausvarauksia. Treenitila on vuokrattu myös rumpalille. Näyttelijät  ”kaksi harmitonta imbesilliä” –voivat nyt yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Esitys leikittelee ajan ja keston ulottuvuudella – jotain tulee tapahtumaan, mitä tapahtuu esiripun toisella puolella, jolta kantautuu kolinaa ja kilinää. Puolivälissä verhot avataan ja niiden takaa paljastuu tila, jossa tutkimuksen on määrä tapahtua. Siellä komeilee kattokruunu, näyttelijäharjoittelijan kokoama tramboliini ja rumpali settinsä kanssa. Tuhoon tuomittu tutkimus voi alkaa. Rebekka Palanteella on Flaubertin kertojan ääni. Esitys kohoaa maaniseen kakofoniakliimaksiinsa Aleksi Kinnusen rumpujen ja kaiken muun äänen pauhuna. Sen keskeltä tykittää Rebekka Palanne hurjaa Flaubert-monologia. Ja sitten kaikki on miltei ohitse. Kuin ihmiskone pysähtyisi. Ainakin näyttelijöillä on ulospääsy tästä oravanpyörästä.

Esitys sivuaa myös näyttelemistä. Näyttelijäkin on usein vain pelkkä jäljentäjä puhtaaksikirjoittajien tapaan, kuten Samuli Niittymäki toteaa. Mitä näyttelijän ammattitaidon kehittymiselle silloin tapahtuu? Mutta eipä nyt ole jäljentäjän ongelmaa tässä esityksessä!

Bouvard´n ja Pécuchet´n näyttelijöiden pohdiskelujen äärellä olo toi mieleen Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa katsomiskokemuksen. Elokuva seurasi kahden teatteri-ihmisen keskustelua ravintolassa yhteisen aterian äärellä. Dialogi  vain soljui ja siinä sivussa käsiteltiin elämässä olemisen perimmäisiä kysymyksiä, omia elämänvalintoja ja arvoja. Ihmeellistä. Nyt lähes 40 vuotta myöhemmin Bouvard ja Pécuchet ja ihmisten yritys ymmärtää elämäänsä ja tekemistään. Maailma on paljon monimutkaisempi, niin myös taiteen tekeminen.

Aktivistinäytelmä 3 – yhteiskunnallisen halun politiikasta

Aktivistinäytelmä 3 on moninainen kudos yksilöitä, eri asemissa ja erilaisissa historiallis-yhteiskunnallisissa todellisuuksissa toimivia naisia: yhdysvaltalainen väkivaltaisesti tapetun mustan nuoren pojan Emmett Tillin äiti Mamie Till, saksalaisen Punaisen Armeijakunnan perustaja ja journalisti Ulrike Meinhof,  kansalaisliikkeen aktivisti professori Angela Davis, ympäristöliikkeen innoittaja biologi Rachel Carson ja Ruotsin ympäristö- ja ulkoministeri Anna Lindh.

Aktivistinäytelmän henkilögalleria on intersektionaalisuuden havaintoesimerkki. Näitä naisia yhdistää sukupuoli, mutta heidän toimijuuttaan rajaavat tai mahdollistavat myös kansalaisuus, luokka, ihonväri, koulutus, seksuaalinen suuntautuneisuus.  Teoksessa kulkee feministisen bioetiikan juonne – se tulee näyttäneeksi, miten reproduktiota ei voi konkreettisena poliittisena todellisuutena sivuuttaa. Näin se tulee muistuttaneeksi miesnormatiivisen näkökulman rajallisuudesta.   

Kallion Tanssiva agitaattori päättyi siihen, miten Emma Goldman vankilassa (1901) kertoo järkyttäneestä lapsuudenmuistostaan: hän näki, miten miestä rangaistiin leipäpalan varastamisesta  täysin kohtuuttomasti ja säälimättä. Goldman sanoitti oman poliittisen eetoksensa: ”Vapaus ja kauneus kuuluvat kaikille, ja anarkistisen vallankumouksen on vastattava päämääräänsä. Moni puhu politiikkaa kuin se olisi jotain kuivaa, kitalakeen tarttuvaa matsa-leipää. Mutta minä puhun  sydämen halusta.” Goldman kertoo perustavansa Mother Earth -lehden. Tämä lehti, jota hän sittemmin julkaisi  vuosina 1906 –1917, innoitti yhdysvaltalaista anarkistiliikettä.  

Goldmanin unelmana oli vallankumous, jossa olisi sijaa tanssimiselle, halun pyynnöille. Vanhoissa liikkeissä ja tuotanto-orientoituneessa vasemmistolaisuudessa tällaiselle unelmalle ei ollut tilaa.

Aktivistinäytelmä näyttää naisten sydämen yhteiskunnallista halua ja hintaa, jota tällaisen halun seuraamisesta maksetaan. Minulle koskettavinta esityksessä oli vahvojen ja olemukseltaan erilaisten esiintyjien kombo  –Anna Veijalainen, Tuuli Heinonen, Anni Elif Egecioglu sekä digitaalisesti Kaisla Löyttyjärvi ja Helena Kallio –   myös musiikillisuudessaan. Teoksen rikas musiikillinen kudos on ihan omaa luokkaansa. Tämä kombo kuljettaa hienovaraisesti äitien ja lasten sidosta, ylisukupolvista rohkaisua ja naisten keskinäisen solidaarisuuden ketjua: rakkautta ja vahvojen toimijuuksien rakentamista. Tämä kombo irrottelee luodessaan erilaisia vallankäytön maskuliinisia karikatyyrejä ja karnevalisoidessaan oikeudenkäyntien epäoikeudenmukaisuutta ja malebondingia:  kyllä vallan miehet aina toisiaan puolustavat ja naiset alleen liiskaavat.

Projisoidut dokumenttikatkelmat varmistavat, ettei historiallinen konteksti unohdu. Projisoinneissa ovat läsnä myös historiallisia henkilöitään esittävät näyttelijät. Koskettavaa tuo näyttelijä/muusikko/esiintyjien  digikaalinen  läsnäolo, hiljainen auktoriteetti.

Aktivistinäytelmä muistutti Chaia Hellerin ajattelusta. Heller on amerikkalainen aktivisti, psykoterapeutti ja tutkija, joka jäljitti teoksessaan Ecology of Everyday Life: Rethinking the Desire for Nature (1999) radikaalin yhteiskunnallisen ekologian juuria. Teos on  digitaalisesti saatavana Ulla Vehaluodon käännöksenä Arkipäivän ekologia . Heller kirjoittaa siitä, miten yhteiskunta-anarkismia ja 1960-luvulla alkaneita uusia yhteiskunnallisia liikkeitä leimaa ”yhteiskunnallinen halu” , ”halu olla sosiaalinen”. Tällainen toimintaeetos oli näkyvissä jo 1200-luvun esianarkistisessa Vapaan hengen veljeskunnassa. Heller nostaa esiin teoreetikkoja, jotka hylkäsivät käsityksen siitä, että yksilön rakkauden ja turvallisuuden halu tyydyttyisivät vain saalistuksen ja suojelun dialektiikassa. Sosiaalinen halu sen sijaan toteutuu vastavuoroisuutena.

Juuri sosiaalisesta halusta sikiää aktivismi. Tällaisen ajattelun ympärille kietoutuu Aktivistinäytelmä 3 ja peilaa esimerkiksi Black Lives Matteria ja Elokapinaa. Mitä Emma Goldman puhuikaan valamiehistölle oikeudenkäynnissään vuonna 1917: ”Nimittäin valtaapitävien järjestäytynyt väkivalta tuottaa yksilöllistä väkivaltaa alatasolla. Poliittisen rikollisen ajaa tekoonsa kasvava suuttumus järjestäytynyttä vääryyttä, rikosta ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hänen tuomitsemisensa merkitsee sokeutta niille syille, joista hän rakentuu.

TÄTIRATSASTAJAT – UNOHDA KAIKENLAINEN KORREKTIUS

Sanna Hietalan ja aurinkoteatterilaisten Tätiratsastajat on vähintään yhtä arvaamaton ja armoton kuin sitä edeltänyt Saalistajat. Hietalan erityisestä taidosta ja näyttelijöiden (Milla Kangas, Niklas Häggblom, Paul Holländer, Nora Raikamo, Wilhelm Grotenfelt) antaumuksellisuudesta seuraa se, että näiden haavoitettujen ihmisten maailmoissa  piehtarointi ei tuota katsojalle piinallista myötähäpeän kokemusta tai tunnetta sosiaalipornon äärellä olosta. Tämä on Teatteria ja Esittämistä isolla T:llä ja E:llä ja kovalla intensiteetillä. Huomaan etsiväni Tätirakastajien näyttelijäntyötä kuvaamaan sanoja, jotka kuuluisivat 80-luvulle. Tätiratsastajissa on 80-lukulaista rankkuutta ja mielentiloja. Nyt ei himmailla. Tässä näyttämön todellisuudessa revitellään kuin viimeistä päivää.

Ristiinpukeutuminen on orgaaninen osa Hietalan tapaa fyysistää ihmisiä. Se herkistää katsojan havainnoimaan henkilöiden sukupuolittuneita eleitä ja tapaisuuksia, joita näyttelijät niin suurella tarkkuudella hahmottavat. Nora Raikamon hevijuntti Håkan ”Häkki” Kåla on legendaarinen. Samanlaista kaksoisvalotusta rakentaa itse näytelmä. Yhtäältä se sysää katsojan menemään näiden raadollisuudessaan rakastettavien ihmisten nyrjähtäneisiin nahkoihin. Toisaalta sen luontodokumentoiva ote kutsuu tarkastelemaan näiden harvinaiseksi käyvien lajiolentojen elämää etäältä  – sitähän teki jo Saalistajat.

Mikä voisi olla parempi olosuhde kuin hevostalli, kun kerran halutaan tutkia naisoletettujen vallankäyttöä ja keskinäisiä hierarkioita sekä feminiinisyyksiä ja maskuliinisuuksia. Tätiratsastajat tuottaa tunnistamiskohteita –koskivatpa ne sitten valta- tai sukupuolirakenteita,  sukupuolittunutta olemista, eri sukupolvien normikonflikteja ja itseä suojaavia toimintamalleja. Se oikeastaan alkaa siitä, mistä useimmiten vaietaan. Hietala läväyttää vallankäytön koko kirjon manipulaatioineen ja miellyttämishaluineen katsojan silmille. Luontotutkijan katseen alle tuodaan joukko laji- ja laumaominaisuuksistaan erilaisia ihmisiä. Tähän maailmaan johdattaa erinomainen käsiohjelma, jossa esitellään tallin liepeillä parveilevien olentojen taksonomia ja asetetaan heidät hierarkkisiin kategorioihin.

Tätä maailmaa rakentaa Heini Maarasen suunnittelema hevostalli ja Pimu-hevonen, Noora Salmen retrojämähtäneet puvut, Ada Halosen valot ja Antti Ikosen äänet ja hieno tarpeisto (Maaranen & Salmi). Ihanaa naturaa! Olosuhteeseen kuuluu myös konkreettisesti Kokkola – Suomen pohjoisin kaksikielinen kunta. Kielellä ja taustalla on väliä. Luokkiin jakaannutaan myös kielen kautta. Ja minkälaisen kielen. Hietalan näytelmän ruumiillinen ele syntyy murteiden poljennosta ja gestuksesta. Tätiratsastajien kielessä puhuu ruumis!  

Miten Hietala oikein tekee tämän kaiken? Tässä viha-rakkaussuhteessa ihmistä kunnioitetaan. Ihmisellä on arvoa. Hietala on humanisti, mutta ei pyhäkouluhumanisti kuten useimmat meistä.

Elämänvoimaa ja nautintoa

Asta Heinämaan ja Sini Pesosen Elämänvoima on hyvää tekevä esitys. Milloin joku esitys oli antanut  hyvään seksin, kylvyn tai saunomisen tuottamaan nautintoon ja lämmön tunteeseen. Ei niin esityksissä käy. Sitten ovat tietenkin aivo-orgasmit erikseen. Teatterissa nautinto jää kiusalliseksi tirkistelyksi.  Rehdimpää on katsoa pornoa tai sitten mennä jonnekin muualle.

Elämänvoiman nautinto syntyy tekstin ja esiintyjien  – Arttu Kurttila, Anne Pajunen, Ilja Peltonen ja Tiina Weckström –  yhteenkytkeytyneisyydestä, kaikki eri materiaalien levollisesta tavasta olla yhdessä ja yhteydessä toisiinsa.

Utopistisena ehdotuksena siitä, mitä kirjoittaminen ja esittäminen – elämän tavoin –voivat olla: aistimusvoimaista, ruumiillista oleilua – kysymys on syvemmästä filosofisesta ja poliittisesta projektista. Nautinnossa on poliittista muutosvoimaa.  Tämä esitys, kokonaisdramaturgia – sekä kuvittelemani kirjoittamisen ele, ohjaamisen, yhdessä tekemisen ja näyttelemisen/esiintymisen ruumiit, materiaalisuus ehdottaa meitä etsimään vaihtoehtoisia tapoja olla

Ryhdyin miettimään viljelyä, kirjoittamista ja esittämistä nautintoa tuottavina alueina – eikö kaikissa ole kysymys jostain orgaanisesta prosessissa, jota ei voi pakottaa.

Tuo nautinnon mielihyvä alkoi jo kolmiosaisen esityksen ensimmäisessä osassa, lyhytelokuvassa (Ina Niemelä) komediassa nautinnossa. Nainen hoitaa viljelypalstaa, kaikki se elämän voima pörriäisineen – pörriäishotelli

Ylen Pelasta pörriäinen -sarjan osassa  Kukkia ja karvaisia rakastajia ja kuunnella Samalla tavoin tuo aistikkaat äänet off-äänenä rakastelun ääniä  . Mietin myös Anna-Maija Karvosen-Anu Puolakan ja Samuli Niittymäen Amor Fatia – nautintoa saven kanssa

Tiina Wekcström laulamassa Matti Puurtisen ja Turkka Malin La Dolce Vitaa (1989)  ”Minä sammutin elämän onnea vaan…minä osasin onnea anoa vaan…” Rokkibeibi https://music.youtube.com/watch?v=eEpT0y-G7Fs&list=RDAMVMeEpT0y-G7Fs

Onko tämä spekulatiivinen esitys siitä, mitä voisi olla, utopia meidän mahdollisuuksistamme olla yhdessä, olla vähemmän päämäärätietoisia, tahtovia, ikuisesti kurkottamassa tämän hetken ohitse jonnekin toisaalle. Pastoraali-idylli – eläimet meissä

Utopioita tutkinut brittisosiologi Ruth Levitas on kirjoittanut teoksessaan The Concept of Utopia siitä, miten utopiassa ilmaistaan haluja ja toiveita paremmasta olemisen tavasta. Utopia on mahdollinen. Elämänvoima näyttää tietä siihen, miten voisimme kuvitella ja toteuttaa elämänvoimaa tuottavia parempia tapoja elää ja toimia yhdessä.

Teemestarin kirjassa Noria miettii:—”voiko jossain olla maailma, jossa kaikki voivat istua juomassa teetä ilman että valta kuuluu yksille ja pelko toisille? Se oli maailma, josta teemestarit olivat aina uneksineet, jota he olivat rakentaneet, jota he olivat vartioineet – mutta oliko se koskaan ollut todellinen, voisiko se koskaan olla.” Elämänvoima ehdottaa ja auttaa uskomaan, että sellainen maailma voisi olla.”

Elämänvoima saa miettimään kirjoittamista ja esittämistä kokonaan uudesta vinkkelistä – välittämisenä, kasteluna, maaperän möyhentämisenä, kanssatoimijuutena ja keskinäisten suhteiden ja rihmastojen synnyttämisenä. Tässä materiaalistetaan maailmaa, tulevia tapoja olla , menemistä kohti vaihtoehtoisia hyviä tulevaisuuksia – ekologisessa jälleenrakennuksen ja postkoronan ajassa. Meillä on toisemme, meillä on elämän pienet ilot – olkoon sitten toffeet, saunan lämmitys.

Jäkälät ja sietäminen

Jäkälät pysähdyttivät Luonnontieteellisen keskusmuseon Kaisaniemen puutarhassa. Koko aikuisikäni olen ohittanut nämä mitättömiltä vaikuttavat lajit, vaikka ne olivat läsnä lapsuuteni metsän puiden oksilla, rungoilla, kivillä, kallioilla ja ravintolaleikeissäni tärkeinä ainesosina.

Jäkälä on  symbioosi – useamman eliön kaikkia osapuolia hyödyttävä vuorovaikutuksellinen liitto. Opin tämän jäkälätutkijoilta Veera Tuoviselta ja Annina Launikselta. Jäkälässä tällaisia  kumppanuksia tai osakkaita on kolme – vasta muutama vuosi sitten selvisi tuon kolmannen osakkaan olemassaolo. Jostain muistin, että pitkäikäiset jäkälät ovat mainioita ilmanlaadun indikaattoreita. Ne saavat ravintonsa ilmasta ja sateesta, ja siksi niillä ei ole suojaavaa pintaa, joten ravinteiden ohella niihin pääsee myös kaikenlaisia haitallisia aineita.

Kuuntelin ihmetyksen vallassa jäkälätutkija Annika Launiksen podcastia jäkälien monimuotoisuudesta ja uuden Tyynyjäkälä-lajin lyötymisestä.  Pienellä on merkitystä. Riemastuttavaa on tutkia jotain näin pientä ja pienestä avautuvaa monimuotoisuutta, joka  uhkaa jäädä huomaamatta.  Jos voisin tehdä jotain samaa.

Jäkälät ovat monimuotoisia, sitkeitä ja samaan aikaan hauraita ja läpäiseviä. Ne antavat mittakaavan ekologiseen jälleenrakennukseen ja siirtymäpolitiikkaan. On opittava sietämään epävarmuutta, mutta ei epäoikeudenmukaisuutta.