Päiväkirjasta

The Betty Show – Intersektionaalinen feminismi meets fantasy and glamour

Delta Venus teki jokunen vuosi sitten Kiasmaan feministisen varieteeshow´n Let me be your fantasy dragin, burleskin, voguingin ja esitystaiteen hengessä. Siinä taiteilijat toteuttivat esitysfantasioitaaan. The Betty Show esityksellistää addiktioita ja fantasioi riippuvuuksien ympäriltä. Esityksessä on hulppeaa nyrjähtäneisyyttä, sekopäistä nousukännikiitoa, Hollywood-glamouria ja  ah, jumalaista  viiden naisoletetun näyttelijän Betty-hahmojen groteskia kauneutta.

Fantasia katsomisohjeena on kiehtova, varsinkin kun siihen yhdistetään addiktiot.  Tällaista yhdistelmää ei ihan ensikädeltä kuvittelisi näkevänsä. Addiktioista on Suomessa tapana tehdä realistisia tai dokumentaarisia teoksia.

The Betty Show laittoi pohtimaan suhdettani glamouriin, joka äkkipäätään yhdistyy kulutuskapitalistiseen lumoon, naisten esineellistämiseen ja todellisuuspakoon.  Toisaalta glamour samaan aikaan ovelasti kieltäytyy vangitsemasta ketään sukupuolen, luokan tai rodun normituksiin.  Kulutuskapitalismin panttivankeuden tilasta voi vapautua ja vastaiskuna luoda spekulatiivista fantasiaa niin kuin Delta Venus tekee: Betty Show ottaa kulutuskapitalistisen kuvaston ja addiktioiden representaatiot materiaalikseen.  Se ”toistaa ja purkaa ja karnevalisoi median ja popkulttuurin riippuvuuskuvastoa”, kuten Sara Melleri käsiohjelmassa toteaa. The Betty Show näyttää, miten addiktion narraatiot rakentuvat ja representaatiot toimivat.  

Löydä oma Bettysi. Bettyt ovat Hollywood-tähtiä, Kansallisteatterin kummitus, yksinhuoltajaäiti tai känninen eikukaan. Bettyjen monistaminen tai kollektivointi on esityksellisesti kiehtovaa  –  nämä ovat caseja, ne ovat kuin tähti- tai taitelijamyyttikoneiston osasia tai kenen tahansa meistä kännisekoilua.

Addiktioissaan sauhuavat Bettyt signaloivat glamourin keinotekoista ja tuotettua lumeluonnetta ja fantasian rakentamista ja rakenteita. Nyrjähtäneisyys syntyy teoksen purkavasta dramaturgiasta, jossa katsojaa häiritään antamalla ristiriitaisia signaaleja. Tällainen lähestymistapa estää tahmaisen sosiaalipsykologisoinnin tai hirttäytymisen yksilöproblematiikkaan. Näyttelijäntyö on ihanaa överiä, mutta tarkkaa sellaista.

Betty Show näyttäytyy liminaali-identiteetin juhlintana, jumalaisena vapauden illuusion välitilana, jossa kaikki on mahdollista. The Betty Show tuottaa mielihyvää ja lumoa, ah, miltei elät esityksellistetyssä juomisen nousukiidossa, lumoudut, naurat ja äkkiä nousee pala kurkkuun. Ei tämä olekaan enää hauskaa.

The Betty Show´n Bettyt ovat partygirlsejä, juhlien tai karaokejen kuningattaria, jotka jaksavat pitää hauskaa ja bilettää for ever.  Mutta glamourin ja humalahybriksen kääntöpuolikin esityksellistetään. Yksi bettyistä herää aamulla omista ulosteistaan ilman muistikuvaa edellisyön tapahtumista.  

Glamourin ja fantasian estetiikka syntyy myös lavastustuksesta (Tero Kuitunen), puvuista (Auli Turtiainen), peruukeista, naamioinnista (Petra Kuntsi). Mr. Hammondin, Klaus Wunderlichin, samettinen hammondsoundi luo lumon, samoin drapeerattu esirippu, divaani, kylpyamme, meikkauspöytä, tarjoiluvaunu. Kaikki menee ylitse, vuotaa liitoksistaan. Näistä glamgirlseistä tulee liiallisuutta.  Betty Show on eksessivismiä, Bettyjen rokokooperuukkeja myöten. Addiktiothan ovat juuri kaikenlaisten resurssien liikakäyttöä, tuhlausta. Tässä mennään limiittien yli, niin kuin kulutuksessa.

Betty Show saa miettimään riippuvuuden motiiveja.Elämän on oltava suurempaa, raskas taide vaatii raskaat huvit, kaikkensa kun antaa. Niin kuin Betty Show´n numerona Toscan Vissi d’arte , samalla hyvinkin ylevää ja hieman naurettavaa. Tällä tavoin dramaturgia vetää mattoja alta, purkaa ensimmäistä havaintoa, klik, klik, vaihtaa näkökulmaa, niin kuin kaleidoskoopista kuviot järjestyvät uusiksi. Tai sitten keskinkertainen tylsä elämä on vain yksinkertaisesti tylsää, vailla hohtoa. Tarvitaan kohotusta.

Näen addiktiot myös vahvasti sukupuolittuneena, ehkä vastoin Delta Venuksen taiteilijoiden intentioita. Esitystä katsoessani ryhdyin pohtimaan Hollywoodin kultakautta ja  MGM:n orjakontrahteja, estotonta lääkinnällistä huumeidenkäyttöä. En voi olla miettimättä additioita suhteessa naisoletettujen kohtaloihin viihdekoneistoissa. Julmempi on heidän kohtalonsa, minkä tahansa addiktion häpeä ja stigma suurempi kuin miesoletettujen.  The Betty Show´n Bettyt eivät ole sidoksissa reproduktioon. Heidän jäljiltään ei jää lapsia mihinkään yksin. Samaahan ei koskaan kysytä miesoletettujen kännisekoilujen kohdalla – kuka ne lapset kotona hoitaa. Nämä naiset ovat villejä ja vapaita. Enkä pysty olemaan näkemättä sukupuolittuneesti  Bettyjen liikuttavan palvovaa suhdetta miesohjaajiin, miellyttämishalua tai rakkauden janoa ylipäätään. Yhtenä narraationa näyttää olevan halu antaa kaikille kaikkea ja saada vastineeksi rakkautta.

Ihanaa nähdä malebondingin vastineena esityksellistettyä female bondingia, kimppakivaa tyttöjen kesken. Shampanjakylpyyn kultaisessa konfettisateessa ei tarvita miesoletettuja. Nämä naisoletetut tekijä-esiintyjät ovat itse oma kaikkensa.

Esityskielto

Korona pitää otteestaan. Julmaa toistoa. Eläviä esityksiä ei sallita pääkaupunkiseudulla. Baltic Circle keskeytettiin. Olin menossa katsomaan  Tuire Tuomiston Post Corpse or Kraa Kraa -teosta. Surumielellä.

Surumielellä ja lannistuneita ovat tekijät. Ammottava aukko. Kaikissa syksynä näkemissäni esityksissä varotoimet ovat olleet huippuluokkaa. Ei auttanut sitten sekään. En mahda mitään ajatukselle, että nämä hyvin intiimit pienenpienen yleisön esitykset ovat sijaiskärsijöitä. Epäreilua.

Tämä syksy on ollut onnen aikaa veitsenterällä: tunnetta jokaisen elävän esityksen ainutkertaisuudesta ja etuoikeudesta saada olla jakamassa tätä elävyyttä.

Ehdin nähdä ja kokea Delta Venuksen Betty Show´n, Ruusu ja Seidi Haarlan Uuden lapsuuden, Liisa Pentin ref2020, Tuomas Laitisen Yleisön luennan (ensimmäisenä osana väitöstutkimusta) sekä Monologeja (Teakin opiskelijoiden valitsemat ja dramatisoimat monologit kotimaisten kirjailijoiden teoksista.

Kaikista olen kirjoittamassa. Tunnen huonoa omaatuntoa. Opettaminen on pakosti mennyt kirjoittamisen edelle. Olen ollut huono aikalainen. Tuleeko tällaisesta kirjoittelusta muistokirjoitusta? Ei kai. Kai esityksillä on vielä tulevaisuudessa elämää. Menevätkö ensi kevään suunnitelmat uusiksi?

Tänään juhlii Kaukasus-teatteri Mikkelissä 10-vuotissyntymäpäivään. Sinne olen matkalla. Toiveikkaasti olen ostanut lipun Kotkan kaupunginteatteriin joulukuussa. Menen katsomaan Teatterikorkeakoulun näyttelijöiden Lavat auki -esitystä Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta.

Kirjoitan sitten tekijöistä ja heidän ajattelustaan – elävien esitysten odotuksessa.

THE JULIUS CAESAR SHOW – KUKA SIIVOAA JÄLJET?

Per Ehrströmin dramaturgia ja Carl Almin ohjaus ja  tekevät reilussa puolessatoista tunnissa selväksi performatiivisen valtapelin toiston kierteen.  Verta korjataan edellisten uhrien jäljiltä, ja samaa homma alkaa jälleen alusta. Meistä katsojista tehdään  jo heti alussa Saturnalia-juhlan osallistujia, joita valtapelurit yrittävät saada puolelleen. Juoruja ja huhupuheita levitellään, pahaa puhetta riittää.  Live-some toimii. Sekasortoinen, ristiriitainen, korruptoitunut valtakunta ja sen muunnellut totuudet luodaan nopeilla vedoilla.

Tässä Julius Caesarissa on jotain samaa kuin Monty Pythonin älykkäissä historian tai uskonnon parodioissa ja satiireissa. Julius Caesarissa ei kumarreta historiaa, ei liioin Shakespearea. Julius Caesar kiinnittyy tämän ajan poliittiseen todellisuuteen ja populaarikulttuurin nykykontekstiin. Mutta esitys menee vielä piirun verran pidemmälle. Se ottaa Julius Caesariin kirjoitetun metateatterillisen reflektion tosissaan.

Rooma. ”Olemme kaikki roomalaisia”. Jepjep! Mitä kaikkea meihin onkaan tungettu: lentäviä lauseita, Hollywood-elokuvien antiikkitoisintoja politiikan teosta, maskuliinista lihaspullistelua. Tämän perinnön uusintamisesta saa vihjeitä jo Universumin ala-aulasta. Tuotteistettua roomalaista antiikkia, kitchiksi muuttuneita lentäviä lauseita. Et tu, Brute? lukee ostamassani kasvomaskissa.  Carpe diem, Per aspera ad astra, jne. jne.

Lihavasti antiikin Rooman perintö elää ja kukoistaa poliittisessa kulttuurissa. ”Ja, visst är det egendomlig tid; men allt kan människor tolka på sitt vis helt annorlunda än det syftar till.” (ruotsinnos Thomas Warburton) ”Ajat ovat tosiaankin oudot,/Mutta moni lukee enteet mielensä,/ ei niiden toden tarkoituksen mukaan.” Näin Lauri Siparin suomennoksessa.

Ja mitä Julius Caesarin maailmassa seuraa poliittisesta murhasta? Sisällissota, vilpittömin tasavaltalaisuuden puolustaja Brutus kuolee,  vainoharhaa, vastustajien likvidointia, pelin politiikkaa. Kutkuttavasti esitys näyttää kiistelevät poliitikot kiukuttelevina päiväkotilapsina, joiden ruokalapuissa on heidän nimiensä alkukirjaimet. Tällainen on medioituneen populistisen politiikan kuva. Mutta, mutta. Mennään syvälle myös demokratian ytimeen – ja laskunmaksajiin.

 Runoilija saa mennä, lynkkaus on valmis. Onko mahdollista säilyä puolueettomana ja hengissä? Ei ole, ainakaan tässä todellisuudessa. Ja kuka siivoaa jäljet? Laskun maksajia ovat kansa ja taiteilijat – puolueettomuudesta on vaikea vakuuttaa ketään. Roomassa 90% edusti kansaa. Holtittomia riskejä saattoivat ottaa vain rajattoman rikkaat ja rutiköyhät, niin kuin Tacitus kirjoitti. 

Missä ovat naiset tässä miesten maailmassa – Julius Caesarin vaimo Calburnia nähdään yksityisessä sfäärissä – kotona ja suhteessa mieheensä, perijän tuottajana. Härskisti Calburnia esineellistetään. Eivätkä viisaan Calburnian sanat paljon paina. Brutuksen vaimoa Portiaa ei tässä versiossa ole. 

Tuo julkinen roolinotto, yksityisen ja julkisen ero konkretisoituu näyttelijäntyössä – Paul Holländer, Minni Gråhn, Tuuli Heinonen, Wilhelm Grotenfelt ja Johanna af Schultén tekevät 12 roolia, vaihtavat vaatteita, ottavat uuden roolin ja toisaalta näyttävät yksittäisen roolihahmon yksityisen ja julkisen sfäärin ja roolinottoon valmistautumisen. Lihaspanssarikin on roolivaate!

Nautin tästä näyttelijöiden luomasta valtaleikistä ja sen improvisatorisesta tapahtumaluonteesta. Karkein vedoin luoduista hahmoista: härskiä narsismia, julkisia elkeitä täynnä olevaa nautinnonhalua, hännystelyä ja peesailua, myötäjuoksijoita milloin minnekin, veitsenterävää pelimieheilyä. Ja sitten se/ne ahdistuneet yksinäiset, älyköt, taiteilijat, siivoajat.

Sama revittelevä ja röyhkeä ele syntyy myös tilasta ja puvuista, äänistä ja valoista. Milla Martikaisen moniaalle assosioituva toiminnallinen tila on älykästä kierrätystä: pahviset korinttilaispylväät (Ei Roomaa päivässä rakennettu!), jääkaappi täynnä olutta (psss, se sähähtää auki näyttelijöiden äänellä) pesukone, kuivausteline, vaateräkit, kultaisia massisäkkejä, lattian peittävää pakkausmuovia, jonka  kääräisemällä saa veritahrat siististi pois, tai kokonainen kanvaasi, jolla peittää kaikki.  Pukusuunnittelija Liisa Pesosen luoma ylijäämämateriaalien kullankimallus! Pukujen pöyhkeä ja tunkeileva materiaalisuus on tunnistettavaa ökyrikkaiden kitchiä. Ja  minkälaisia ovatkaan nuo pullistelijat, hännystelijät, pienet sielut suurien lihasten alla? Ja keneltä nämä pullistelevat maskuliiniset lihakset puuttuvatkaan: niitä ei ole Brutuksella, ei Sinnalla, ei Cicerolla.

Tässä Brutuksen toteamus politiikan valtapeleistä Lauri Siparin suomennoksena:

–kun rakkaus alkaa hiipua ja kuolla/sen korvaa jäykkä muodollisuus./Tosi ystävyys ei kaipaa koristeita;/mutta ontot miehet, niin kuin kuumat ratsut/tempoilevat lähdössä, ja lupaavat paljon;/veristen kannusten iskiessä kylkiin/ne pudottavat päänsä kuin vanhat luuskat, / ja tosi paikan tullen pettävät./—

Solaris – matka laajentuneisiin tietoisuuksiin kelluntatankin kohdussa

Enpä ollut koskaan aiemmin kelluntatankissa ollut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tällaiseen teosympäristöön en ikimaailmassa mene. Päätin ylittää pelkoni. Suljen tankkini kuvun ja laskeudun pimeään 36,5 asteiseen suolaveteen. Vesi ottaa ruumiini valtaansa.  Kelluntatankista kuultava Solariksen Rheia on oppaani tähän matkaan. Kuuntelen hypnoottista ääntä.  Minua valmistetaan rentoutumaan ja rentoutumaan, kontrolloidusta tietoisesta valvetilasta jonkinlaiseen toiseen tajunnantilaan. Kelluntatankin pimeydessä suolavedessä painovoimaa uhmaamassa minusta  tulee teoksen matkaaja. Vastanäyttelijä tässä teoksessa on oikeastaan oma kehollinen kokemukseni, oma tajuntani, jota Solariksen pohjalta tehty äänitaideteos vahvistaa. 

Olen tehnyt matkan, jossa ajantaju näyttää täydellisesti kadonneen. En ole voinut olla tässä tilassa liki puoltatoista tuntia. Minun on täytynyt vaipua jonkinlaiseen uneen välillä. Olen hämmästynyt. Ikään kuin minut herättäisivät Rheian pohdinnat ihmisen paikasta, minusta juuri nyt tässä suolavedessä. Alan Rheian ohjeiden saattelemana valmistautua poistumaan tankista, ottamaan suihkun ja pukemaan vaatteet päälleni. 

Mitä me oikeastaan olemme? Asetun mittakaavaan.  Maailmankaikkeuden ja Solariksen näkökulmasta minulla ihmisenä tai meillä ihmiskuntana ei juurikaan ole väliä.  Tämä kokemus toisen vieraan olomuodon kanssa saa minut toiseuttamaan itseni. Näen hetken itseni vieraana.

Solaris sai miettimään paikan ja tilan vaikutusta siihen, mitä koen.  Tällaisen kysymyksen äärellä Eero-Tapio Vuori ja Jani-Petteri Olkkonen ovat liikkuneet pidemmän aikaa Todellisuuden tutkimuskeskuksessa ja kehittäneet ritualistista esityskonseptia praktiikkaansa laajentaen. Eero-Tapion Vuoren essee Tajunnan ensimmäinen huone on hieno johdatus tähän ajatteluun.  

Portittomassa portissa  ja sen poikkeavassa esityksellissä ympäristössä porttikongissa istumassa havainnot olivat erilaisia. Konteksti herkisti erilaisille havainnoille todellisuudesta. Katsojille ikään kuin luotiin olosuhteet. En ole kokenut katsojalähtöistä Mail Order Experimencea, jossa kokijatekijänä toimisin itsekseni opasvihkon ohjeiden mukaisesti kotonani tai missä tahansa häiriöttömässä tilassa sinne asettautumalla, tekemällä ohjeiden mukaisen matkan ja palaamalla. En myöskään kokenut Helsinki By Nightia.  
 
Miten olisin kokenut yksinäisen vaellukseni Lapin erämaassa ja suhteeni luontoon. Vaeltajassa – yhdeksänpäiväinen vaellusrituaalissa (2019). Olisin ollut itsekseni vaeltamassa mukanani kartta ja kirjepaketti, josta olisin aamuin ja illoin avannut päiväni kirjeet, jotka rakensivat vaellusta rituaalisena prosessina ja toisaalta myyttisenä matkana. En tiedä, myönnän heti, että en uskaltanut, vaikka aikoinaan partiossa vaelsin ja suunnistin. Tuo yhteys on kadonnut. Vai onko kysymys kestollisuudesta, pakotetusta aikaraamista? En tiedä.
 Kokemusesitys (experimance), teatterillinen esitysmuoto, joka Eero-Tapio Vuorta lainaten  ”haastaa perinteisen ajatuksen, että esitys on jotain missä joku esiintyy, ja korostaa huomattavasti katsojan aktiivista tajunnallis-kehollista osaa esitystapahtumassa. Kokemusesitys (experimance) operoi pitkälti katsojan mentaalis-fyysisen tilan muutoksilla, ja voidaankin ajatella, että kokemusesityksessä katsojan kokemus (experience) ja esitys (performance) sulautuvat yhdeksi erottamattomaksi fenomenologiseksi kentäksi - katsojan mielestä/kehosta tulee näyttämö.”
 Höyhentämön My Day in the Tank (jota en kokenut) kelluntaesityksessä olisin ollut kokonaan oman mieleni tuottamien kokemusten varassa. Solariksessa kehyksen muodosti Solaris. Tässä on minusta suuri ero. 
 Jatkopohdintaa




Mietin ylipäätään niitä monia Todellisuuden tutkimuskeskuksen teoksia – yhtenä viimeisimpänä Utopiakonsultaatiota 2019. Konsulttini Talvikki Eerolan johdattelemana olin HAMissa Pawel Althamerin näyttelyyn tutustumassa.Althamerin teokset tarjosivat meille maaston, josta käsin lähdimme yhteiselle matkalle. Tällaisia toisinkokemisen trippejä minä rakastan. Se tarkoittaa kokemusta paitsi ympäristöön, myös siihen toiseen – tässä tapauksessa konsulttiini ja meille yhteisesti muotoutuvaan tapaan olla ja jakaa impulsseja – vähän kuin lentäisi yhdessä – ilman pelottavaa tunnetta putoamisesta. Tällaiset kohtaamiset jäävät kehoon – sanon sen nyt naiivisti – hyvää tehden. Niin kuin myös Belief – Uskominen .

Mietin Toisissa tiloissa -ryhmän kollektiivisia harjoitteita   ja trippejä https://toisissatiloissa.net/tripit/  sekä teoksia. Enpä olisi se, mikä olen, ilman näitä. Samoin Esitystaiteen Seuran teoksia – esimerkiksi Kuunteleminen .

Mietin Mia Jalervan ja Pietu Wikströmin Teatterikorkeakoulun taiteellisena opinnäytteenä tekemää Pimeässä olemisesta . Sen täydellinen pimeys Uutelan metsäpoluilla  vaeltaessani herkisti aisteja. Sen jälkeen Vuosaaresta avautuva valosaaste miltei kirveli silmiä. Esityksen yksi avain oli turvallisuus, yhteisöllisen huolenpidon etiikka. Siinäkin toteutui jossain määrin tuo kokemusesityksellisyys.

Tällaisissa teoksissa olen saanut kiinni jostain sellaisesta, johon itsekseni en olisi kyennyt. Olen tehnyt kokemuksellisia matkoja toisenlaisiin olo- ja kokemusmuotoihin,  erilaisiin materiaalisuuksiin, myös itseeni ja toisiin. Olen kohdannut toisia ihmisiä tai ympäristöjä aistit valppaampina hetkellisesti poissa autopilotoinnista, automatisoidusta näkemisestä ja havaitsemisesta.

Samalla mietin tällaista esityksellistä osallisuutta suhteessa sosiaalisen median tuottamaan osallisuuteen tai tosi-tv:hen – ylipäätään ”autenttisuuteen” ja ”toteen” tai osallistuvan demokratiaan. Ilmiöthän ovat kulkeneet pitkin 2000-lukua rinnakkain.

Millainen on ollut minulle osallistujana varattu ”paikka” ja ”asema” näissä teoksissa? Omia kokemuksiani yhdistää yksi merkittävä piirre – tunne vapaudesta, ilman vallankäyttöä, ilman manipulaatiota ja vailla sosiaalisia paineita  –  pitkälle kuin se on mahdollista -esityksellisen turvan tarjoamissa kehyksissä. Entä jos näin tapahtuisikaan? Tai entä jos minut väärällä tavalla jätettäisiin oman onneni nojaan? Voiko niin tapahtua? Voiko kokemus tulla tuottaneeksi pahaa? Hankalia ja monimutkaisia kysymyksiä.

Hyvää tekevällä eri aistien herkistämisellä ja mahdollisuudella kohdata ympäristöä, toisia ihmisiä ja itsessä asustavia toisia on esitystä laajempaa yhteiskunnallis-poliittis-yhteisöllistä merkitystä – niin vakaasti uskon. Tällaisten esityksellisten kohtaamisten ja osallistujan roolia kasvattavien teosten tekijöillä on suuri eettis-poliittinen vastuu. Oletan tekijöiden olevan tästä tietoisia.

Letti – olemisen mahdoton ja mahdollinen moninaisuus

Kulttuuritalo Lilla Villan Sipoon Nikkilässä on julkisilla kulkuvälineillä saavutettavissa – tunnin reissu Helsingistä  –  ja enemmän kuin matkan väärtti.

Kymmenvuotista olemassaoloaan talo juhlistaa Paula Salmisen Letti-näytelmän https://lillavillan.fi/events/letti-esitys-monista-tavoista-olla/  kantaesityksellä. Teos nähtiin aiemmin ruotsinkielisenä versiona ja nyt alkuperäiskielellään. 

Ihanaa. Astun installaatioon (lavastus ja puvustus Lotta Esko) ja toiseen maailmaan. Maaginen tila on täynnä läpikuultavia pieniä kasvihuonetaloja ja värillisiä telttoja. Mitä niissä on? Ketkä täällä asuvat? Ja tila täynnä viherkasveja. Näyttämöllä parturoi joku mieshahmo kasvia. Kuin tableau. Tähän hiljaiseen asujamistoon vaeltavat pitkätukkainen tyttö ja hänen äitinsä. Mistä he tulevat, minne he ovat matkalla? Kasveja leikkaava hahmo osoittautuu naapuriksi.  Liikekannalla olevat äiti ja tytär reput tai rinkat selässä, kuin pakolaiset, muuttokannalla turvallista ja ystävällistä tilaa etsimässä.

Ollaan ”kummajaiskylässä maailman laidalla”, jossa on ”kutkuttelevan kummallista”, niin kuin tyttö sanoo. Tämä telttakylä on kuin hylätty. Tyttö ottaa lapsikatsojiin kontaktia, pieni tyttö, jolla on ilkikurinen katse. Tyttö on Letti tai Fleda, hänellä on piiiitkäääät hiukset, ylimaallisen pitkä letti. Tytön äiti taas puolestaan on kalju. Miltei kuulen katsojien hykertelevän, kun kuulevat miten Letti itseään kuvailevan:

Minä olen lajini viimeinen tai ensimmäinen, hyvin harvinainen eliö nimeltä karva-apina eikun
peikko eikun tukkajumala eikun kutrikeiju eikun hiushirviö eikun pitkälettikävelevälankamatto…
Palmikkopääsky, ehkä palmikkopääskynen. Sellainen, joka keinuu trapetsilla viiiuuuuh viiiuuuh
viiuuuh lentää. Hiusköysi.” (Paula Salminen, Letti)

Salmisen Letin ihmisenä olemisen ja elämisen monimuotoisuutta syleilevä filosofia kiteytyy äidin ja tyttären vuoropuhelussa:

LETTI
Me olemme aivan mahdottomia.
ÄITI
Ja niin mahdollisia.

Näytelmä on täynnä tällaisia paradokseja. Mies osoittautuu tunkeilevaksi ja samaan aikaan aranpelokkaaksi herra Saxelliksi, eläkkeellä oleva kampaajaksi, jolla on intohimoinen suhde hiuksiin.  Tämä on yhden sortin saksikäsi-Edward, kummajainen hänkin.  Lettiä kiinnostaa mysteeri: ”On asioita, joita me emme aivan ymmärrä, mutta jotka ovat silti täysin totta. Minä haluan olla mysteeritutkija.”

Kylä pitää sisällään yllätyksiä: Ei kaikuu ilmoille mystisestä Ei!-teltasta. On valokuvaamo kuin identiteetin rakennuspaikka, on kampaamo normittamisen paikka, on kaikkien kadoksissa olevien hiuslenkkien ja hiusnipsujen teltat. Nyt tiedämme siis, mistä nekin löytyvät!

Arvoituksellisuus on läsnä näyttelijöiden, Hanna Raita-ahon, Marielle Eklund-Vasaman ja Tuukka Vasaman tavassa näytellä. Tässä näytellään niin, että annetaan tilaa ihmetykselle, ei tehdä kliseitä ja ilmeistä, ei ryhdytä liioittelemaan tai alleviivaamaan. Ajattelen sordiinoa, hyvin myönteisesti. Tässä näyttelijöiden instrumentin äänenväriä ikään kuin hiljennetään. Ei ole mitään syytä reuhtoa tai puskea. Näyttelijät uskovat hahmojensa voimaan ja salaisuuteen. Letti on tavattoman kiinnostava leikitellessään tunnistettavalla ja oudolla.

Lettiin kirjoitettu ja esitykseen materiaalistettu maagisuus ja mysteerisyys vapauttavat kaikenlaisista normituksista ja sukupuolitapaisuuksista. Letti ei rakennu sukupuolibinariteeteille. Jiihaa!

Letin maailmassa on turvallista opetella rajojen vetämistä ja ein sanomista niille, jotka haluavat kaventaa olemisen moninaisuutta. Letissä rajojen vetämisen, koskemattomuuden ja ein sanomisen taistelutanner on hiuksissa. Nehän ovat identiteetin ja voiman paikka myyttisyydessään. Ne ovat myös sukupuolinormituksen paikka, niin kuin hyvää tarkoittava Saxell toteaa: ”Normaali on pojilla tällainen, tytöillä tällainen, naisilla näin, miehillä näin, nuoremmalla ihmisellä voi olla näin, vanhemmilla parempi näin…” Niinpä, ja Letin maailmassa Saxell saksineen saadaan kuriin. Rajoja vetämisestä käyvät neuvottelua vuorotellen Letti, äiti ja Saxell.  

Lettiin on kirjoitettu vuorovaikutteisuutta, jota nyt koronan olosuhteissa on jouduttu karsimaan. Mutta karsittunakin lasten osallistaminen toimi. Toivottavasti Letin löytävät muutkin teatterit. Se on mysteerihelmi.

Talking in the Rain – Live etänä on mahdollista

Talking in the Rain – An Entertaining Show about the Weather  ei ole Singing in the Rain, mutta leikkisä viittaus mielihyvää tuottavaan musikaaliin osuu kohdalleen. Teos viihdyttää, mutta menee pidemmälle saadessaan meidät osallistujat kehollisesti tietoisiksi säästä – zoomalustalla.

Kahden todellisuutta esityksellisesti tutkivan kollektiivin, Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja tromssalaisen Ferske Scenerin sekä kestävän kehityksen tutkimuskeskuksen Western Norway Research Instituten digitaalisesti toteutettaman vuorovaikutuksellisen teoksen konsepti toimii.  Viihteellisen talkshow-kehyksissä esitys yhdistää harmittoman, sosiaalista liimaa ylläpitävän keskustelumme säästä ja  huomattavasti latautuneemman keskustelun ilmastonmuutoksesta. Se tekee tämän älykkään kepeästi.

Miten osallistava vuorovaikutteinen digiesitys onnistuu osallistamaan ja sitouttamaan yleisönsä zoomin välityksellä? Talking in the Rain on luonut henkilökohtaisen yhteyden jokaiseen jo ennen esitystä. Minulta on tiedusteltu, milloin olen kotosalla esityksessä tarvittavan paketin kotiinkuljetusta varten. Esitysaamuna odottelen pakettiani tulevaksi kuin lapsi joulupukkia. Olen lisäksi saanut toimintaohjeita sähköpostitse ja tekstareina. Paketin saan avata vasta esityksessä. Ohjeiden mukaisesti lähden kävelylle aistimaan ilmaa ja tulemaan siitä tietoiseksi. Tehtäväni on myös miettiä jokin sääkokemus, joka on onnellistuttanut päiväni. Tällainen sääkokemus meidän on tarkoitus jakaa toistemme kanssa.

Jossain vaiheessa esitystä jokainen vastaa digitaalisesti pieneen monivalintakyselyyn siitä, miten sää meihin vaikuttaa. Vastaamme myös kysymyksiin siitä, millaisia tuntemuksia ilmastonmuutos aiheuttaa ja edelleen kysymyksiin siitä, missä kohtaa omaa kehoa nämä tuntemukset sijaitsevat.

Käytämme saamiamme havaintoesineitä kotona. Easy Ice -kylmäpussin sisältö painuu rikki jalkani alla ja tunnen kylmän. Samaan aikaan saan kuulla, että viime vuonna Helsingin lumiennätys oli 3 cm. Tunnen myös tukahduttavan kuumuuden, kun vedän sadetakin muovin kasvojani vasten ja hengitän kasvot muovin sisällä.  Tätä tukahduttavat helteet ja ilmaston liiallinen kuumuus tarkoittavat. Eläydymme ilmasto-Topin kanssa veteen. Topi kahlaa yhä syvemmälle  marraskuunkylmään veteen Pikkukoskella. Käymme kukin aistimassa ilmaa olinpaikkamme ikkunasta.

Kuuntelemme sääloitsuja. Esityksen varsinaisesti alkaessa avaamme paketistamme ensimmäisen pussukan. Sen sisältämän kertakäyttösadetakin puemme päällemme. Viihdyttävän virtuaalisen talkshow´n isänä on Bernt Bjørn , Weather-Berndtin kohtaamme virtuaalitilassa milloin pohjoisen yöttömän yön tai lumimassojen keskellä, milloin missäkin – kuten Bernt toteaa, tämä virtuaalimatkailu zoomissa on mukavaa. Bernt kertoo meille säävitsejä, joille nauran täällä kotinojatuolissa ääneen, Berndt pohtii eri sääilmiöitä, mitkä ovat maskuliineja, mitkä feminiinejä, mitkä neutreja.

Pikkupurkki sisältää tunturipuron vettä, tutkijalla sen sijaan on öljyn tankeuttamaa ruskeantahmaista vettä purkissaan. Pureskelemme miltei  pussukasta löytyvät hiilitabletit ja kukin siirtyy mustakielisenä bilettämään omaan suihkuunsa. No, meillä suihkusta tulee vettä… Esityksen jälkeen on vielä yksi pussi avaamatta. Siellä on kasvisipuli (vai siemen?)  ja kehotus saattaa se maahan. Se jatkaa elämäänsä ystävien pihamaassa.

Esityksen jälkeen ryhdyin pohtimaan, miten tuo digitaalinen läsnäolo, osallistavuus ja jakaminen voivat tapahtua siten, ettei kyse ole pelkästä teknisestä pedagogisesta moderoinnista vaan esityksestä / esitystaideteoksesta.  Minkälaisesta osallistumisesta ja vuorovaikutteisuudesta on tällaisessa esityksessä kyse? Miten teos ratkaisee teknologian avulla ”siellä olemiseen” sisältyvän läsnäolon ja elävyyden? Miten minä kehollisena olentona olen esityksessä, jossa yksityisessä tilassani fyysisesti läsnä olevina materiaalisina kumppaneinani  ovat oma tietokone, esityspaketin sisältämät kanssaesiintyjät sekä zoom-alustalla läsnä olevat kanssaosallistujat ja teoksen sääihmiset sekä tutkija. Hämmästyttävän hyvin digitaalisessa esityskonseptissa toteutuu läsnäolo ja liveness, mutta jotenkin huokoistuneena.

Miten me osallistujat muodostimme etäyhteisön? Sitä on ehkä vaikeampi rakentaa paitsi pienyhteisöinä, joihin meidät saatettiin, kun jaoimme omia kokemuksiamme. Tutkijan pohdintoja olisin mieluummin vain kuunnellut ilman kameraa. Keskittymistäni äkkiä häiritsikin se, kun tutkijan pyynnöstä laitoimme kamerat päälle, jotta hän voisi nähdä meidät. Ylipäätään tutkijan ilmastonmuutosta koskevat pohdinnat jäivät nyt turhan syrjään.

Talking in the Rain kasvatti erilaisten digitaalisten esitysten nälkää. Haluaisin kokea, millaisia yhteisöllisiä, dramaturgisia, esteettisiä ja ekologisia tavoitteita tekijät digitaalisille teoksilleen asettavat posthumanismin ja ekologisen jälleenrakennuksen kehyksissä.